Tyytymättömyydestä

Viime aikojen teema elämässäni on ollut tyytymättömyys. Tyytymättömyys siihen ole etten osannut ajatella positiivisesti tästä vuodenajasta ennen lumentuloa. Tyytymättömyys siihen etten koe kehittyneeni treenien suhteen niin hyvin kuin olisin siihen käytetyssä ajassa voinut, tai etten ihan tarkalleen edes tiedä tavoitteitani. Tyytymättömyys siihen etten tiedä mitä haluan, en ole inspiroitunut, innostunut taikka kiitollinen. Ja ennen kaikkea tyytymättömyys siihen, että olen tyytymätön.

Olin suurimman osan kesästä ihan käsittämättömän onnellinen. Eikä se johtunut siitä, että elämäni olosuhteet olisivat olleet jotenkin erilaiset; ei, elelin näennäisesti tosi tavallista arkea. Mutta minä rakastin sitä, ihan jokaista hetkeä. Tiskikoneen tyhjentäminen, rannalla kävely, auringon tuntu iholla, bussimatka metroasemalle, kauppareissut. Olin enemmän läsnä ja hetkessä kuin koskaan aiemmin elämässäni. Tuntui, etten tarvitse yhtään mitään muuta kuin tämän hetken voidakseni olla täysin onnellinen. Opin nauttimaan yksinkertaisimmista asioista niin paljon, että tuntui kuin olisin ollut jälleen vastasyntynyt ja koko maailma, jokainen suunta mihin katselin ja asia jota kosketin oli täynnä elämää. Kaikkialla oli ihmeitä. Elossa oleminen oli ihme. Yksi lempisanontani kuuluu: "There are no ordinary moments". Kesällä todella tunsin niin.

Nyt on tuntunut tosi pitkään siltä, että on lähes pelkästään ordinary moments.

Mutta kesälläpä onkin aika helppoa olla onnellinen, hetkessä ja täynnä hyvää energiaa. Kesällä auringon valo, luonnon kauneus ja koko Suomen rentoutuneet kasvot ja herkistyneet hymylihakset luovat yleisen leppoisan energiakentän, jossa on vaivatonta vain lipua virran mukana ja nauttia. Auringon paistaessa, lintujen laulaessa ja paljain varpain kävellessä on helppoa ajatella, että tuli mitä ikinä tuli, minä selviän kaikesta. Että nyt on mielenrauha.

Ajattelen, että meidän kaikkien sisällämme on avaimet niin suureen onnellisuuteen, kiitollisuuteen ja hyvään oloon, ettei sitä voi mielellä käsittää. Itseasiassa koen, että mieli on tämän rajattoman hyvinvoinnin lähteen tiellä: mieli vertailee, arvostelee, luokittelee asiat hyviksi ja huonoiksi, on tyytymätön, pyörittää päässä valtavaa ajatusten tulvaa ympäri ja ympäri päivittäin. Toki mieli on myös hyvä työkalu, jolla voidaan tehdä ulkoisella tasolla vaikka mitä kivoja juttuja. Mutta kun mieli hallitsee sen sijaan että se olisi vain työkaluna, siitä tulee kuin perheen pääksi itseään luuleva koira: tyytymätön, rauhaton, levoton. Haukkuu jatkuvalla syötöllä, murisee ja vinkuu. Se pyörittää jatkuvasti ajatuksia, joista suurin osa on ihan turhia, ei hyödytä meitä millään tavalla. Ja silloin mieli hallitsee meitä, koira hallitsee isäntäänsä.
 

Kesällä on aika helppoa ja vaivatonta olla onnellinen. Mutta talvella testataan, kuinka pitkälle henkisessä kasvussani olen ihan oikeasti tullut, kuinka pysyvää onnellisuuteni on. Onko se riippumaton ulkoisista olosuhteista. Syksyn harmaina päivinä kun puista on ajat sitten tippunut lehdet, ihmiset kiiruhtavat kuka mihinkin katse alaspäin suunnattuna ja kylmyys hiipii luihin ja ytimiin eikä ole varaa tai aikaa paeta etelään, otetaan mittaa positiivareista. Ei ole enää hokkuspokkuksia, ei taikaa, ei vaaleanpunaisia auringonlaskuja ja kauneutta johon uppoutua. On vain elämä, johon minä olen joko tyytymätön tai tyytyväinen. Stressaantunut tai seesteinen. Nykyhetken hyväksyvä tai sitä vastustava. Ja tänä syksynä huomasin, että minä olen tyytymätön. Tiedän, että näissäkin olosuhteissa on mahdollista olla onnellinen. Mutta niinkuin ihana Anna blogissaan asian ilmaisi:

"Vaikka en ole tällä hetkellä kovin tyytyväinen kaikkeen universumin toimintaan, en ole kiukkuinenkaan. Ajattelen, että kohtaamme asioita syystä. Ja jos jokin juttu tulee uudelleen ja uudelleen eteen, ehkä silloin ei ole oppinut sitä, mikä on opittava. Ehkä silloin ei olekaan valmis, vaikka itse kuvittelee niin tyynillä vesillä purjehtiessaan. Kun aallot alkavat nousta ja puhurit voimistua, silloin selviää menevätkö tyyrpuurit ja paapuurit sekaisin, vai pysyykö kurssi suorassa."

Mulla meni tyyrpuurit ja paarpuurit tänä syksynä sekaisin. Mutta nyt tässä kirjoittaessani tajuan että eihän se ole laisinkaan huono juttu. Sehän tarkoittaa vain sitä, että vielä on paljon opittavaa. Mulle on aina koulujen loputtua tullut sellainen fiilis, että apua, en ole vielä valmis. En mä ihan oikeasti osaa vielä kaikkea niitä asioita, joita tämä titteli, tämä todistus mun kädessä osottaa mun osaavan. Ehkä siksi mulla on ollut koko syksyn niin rauhaton olo; koska seesteisen ja onnellisen kesän jälkeen kuvittelin olevani henkisessä kasvussani.. no, en valmis, mutta pisteessä jossa harva asia onnistuu järkyttämään sisäistä seesteisyyden ja elossa olemisen ilon tunnettani.

Nyt ymmärrän, että elämänkoulu on eri juttu. Tästä koulusta kukaan ei lyö mulle todistusta käteen ja passita ulkomaailmaan todistamaan, että läpäisin kokeet. Kukaan ei lyö mulle arvosanaa otsaan. Tässä koulussa saan ihmetellä, kokeilla, erehtyä, oivaltaa ja oppia niin kauan kun saan aikaani tässä olomuodossa, tämän kehon sisällä viettää. Elämä kyllä heittelee eteen säännöllisin väliajoin pistokokeita ja testejä, joissa katsotaan että mitä olen oppinut. Mutta vaikka reputtaisin ja reputtaisin ja reputtaisin, aina tulee uusia mahdollisuuksia. Ja nyt tunnen sellaista helpotusta, jota en ole tuntenut aikoihin. Chillaan ja hengitän ulos, ei kukaan odotakaan mun olevan vielä valmis. Mun ei tarvitse olla ikinä valmis.

Vau. Ihana tunne.