Kävin napsaisemassa muutamat kuvat ystävästäni ja hänen hienosta, lähes kolmekymppisestä ponivanhuksesta. Tämä herra tuli ystävälleni hänen ollessa ihan pikkutyttö, ja näiden kahden välinen yhteys oli kyllä ihan käsinkosketeltava. Minua on aina kiehtonut ihan valtavasti se, että ihmisen ja eläimen välille voi syntyä niin vahva side. Meinaa melkein tulla tippa linssiin kun miettii sitä että hevoset ovat luonnostaan saaliseläimiä ja me ihmiset niille petoja, ja kaikista niiden luonnollisista vaistoista huolimatta ne antavat meidän koskettaa, nousta selkäänsä ja ohjata, antavat meidän hoitaa ja jopa johdattaa niitä. Siinä on jotain ihan äärimmäisen kaunista.
Annapa kun Ella näyttää miten se heppa lopettaa sen ruohon syömisen, tosta kun vähän kiskastaan
“I think that we are like stars. Something happens to burst us open; but when we burst open and think we are dying; we’re actually turning into a supernova. And then when we look at ourselves again, we see that we’re suddenly more beautiful than we ever were before.” ― C. JoyBell
Kävin jokin aika sitten facebookissa mielenkiintoista keskustelua tutun kanssa siitä, että saako ihminen kaiken kasvavan positiivisuusajattelun ja self help-kirjallisuuden aikana enää olla surullinen tai voida huonosti. Kirjoitin silloin keskustelusta inspiroituneena itselleni muistiinpanoksi tämän tekstin, joka sattumalta osui silmiini juuri tänään. Olen ollut pidempään enemmän tai vähemmän stressaantunut, uupunut ja levoton. Minulla on vähän taipumus taistella näitä fiiliksiä vastaan ja olla turhan ankara itselleni silloin kun masentaa, ja niinpä tämä allaoleva ajatuksenvirtani (jonka olen kirjoittanut huomattavasti paremmasta olotilasta käsin) osui kuin nyrkki silmään:
"Minun mielipiteeni on tämä: no totta hitossa saa olla surullinen. Oman kokemuksen kautta olen todennut, että elämä on elämää hyvässä ja pahassa, eikä siinä mennä kuin pää edellä puuhun jos kieltää itseään tuntemasta tiettyjä tunteita. Kun on paha olla, luo itselleen vain lisää pahaa oloa jos taistelee sitä vastaan ajattelemalla, etten saa tuntea näin.
Se, että osaa olla itselleen rehellinen ja samaan aikaan lempeä on omasta mielestäni valtavan ihailtavaa. Se, että tajuaa että nyt olen surullinen ja antaa silti siinä vaiheessa itselleen ison halin ja antaa tuntea ihan kaiken, vaatii paljon. Mutta on myös hyvä ymmärtää että se mitä muut ajattelevat ja millaisia meidän pitäisi muiden mielestä olla ja se, mitä itse ajattelemme ja haluamme ovat kaksi eri asiaa.
Huomaan ainakin itse, että silloin kun minulla on rähmäinen fiilis, olen herkempi sille mitä muut ajattelevat. Ja niiden päivien varalle haluan nyt muistuttaa itseäni: sillä ei ole MITääN väliä, mitä muut ajattelevat. älä kysy muilta, onko hyväksyttävää olla surullinen. Et voi ikinä miellyttää kaikkia. Ikinä. Tämä pätee hyvässä ja huonossa. Vain sinä määrität, kuinka elämääsi elät. Jos pahan olon keskellä otat vielä paineita siitä että mitäköhän muut tästä ajattelevat, niin anna itsellesi kevyt läpsy ja kysy, että eikö tässä ole tarpeeksi haastetta muutenkin.
Tosiasia on, että elämä koostuu ylä-ja alamäistä. Elämään kuuluvat epäonnistumiset siinä missä onnistumisetkin. Surut siinä missä ilot. Koen itse, että tämän koko homman pointtina ei ole se, että pääsisi siihen pisteeseen ettei koskaan ole alamäkiä. Homman pointti on juurikin siinä, oppiiko hyväksymään ne kaikki osaksi matkaa. Oppiiko tajuamaan, että this too shall pass, sekä hyvässä että huonossa. Ettei mikään ole ikuista, mutta silloin kun mennään ylös niin nautitaan rehellisesti. Silloin kun mennään alas niin saa mennä, pidetään itseä kädestä kiinni ja sanotaan että se on ihan ookoo.
Ollaan lempeitä itsellemme ja muille. Jos minulla on paha olla, minulla saa olla paha olla. Jos toisella on paha olla, saa olla. Annetaan sille hali."
Mä aijon nyt olla vähän lempeempi itelleni. Keskittyä nauttimaan hetkistä (tänä aamuna ihania semmoisia on ollut mm. kahvimaidonhakureissu ja lämmin syysaurinko, kylmän suihkun jälkeinen fiilis, kolme kuppia aamukahvia omasta muumimukista, unelmien manifestointi ja just nyt ajatus siitä, että mulla on ihan kokonainen vapaapäivä edessä) ja toisaalta hyväksymään, että välillä ei pysty nauttimaan, välillä ottaa päähän ja väsyttää. Se menee kyllä ohi. Yleensä kaikkein nopeimmin silloin, kun antautuu sille.
Lapsuudenkotini myytiin vuosi sitten, mutta tässä maailmassa on edelleen pysynyt muuttumattomana yksi paikka, jossa olen ottanut ensimmäisiä askeliani ja opetellut uimaan, juoksemaan, katsellut niin monet talviyöt tähtiä ja juhannukset kokkoa, veneillyt ja paistanut lettuja, itkenyt, nauranut, leikkinyt, rakastanut ja tuntenut aina oloni turvalliseksi ja hyväksi.. Se paikka on isovanhempieni mökki Pellingissä. Se että on ollut tällainen paikka on asia, josta olen ikuisesti kiitollinen erityisesti nyt kun tämä kaikki ei olekaan enää itsestäänselvää tai tulevaisuutta.
Tulimme tänne äidin kanssa maanantaina, ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen. Kävelin kassit terassille kannettuamme sisälle ja vedin keuhkot täyteen niin rakasta tuoksua. Kokeilin takan, pöytien ja hirsiseinien pintoja, kurkkasin karkkikippoon vanhasta tottumuksesta.
Nappasin käteeni vanhan lelukoirani jota isovanhempieni koira, maailman paras koira, aina söi. Se tuoksui edelleen koiralta ja se tuoksui kodilta. Se oli ihan liikaa. Kyyneleet alkoivat valua valtoimenaan ja tunteiden kirjo oli niin iso, etten edes yritä selittää tai miettiä mitä tunteita minussa heräsi. Annoin kaiken tulla, hengitin ja itkin ja hengitin. Ehkä päällimmäisiä tunteita olivat ne, että olen vihdoin kotona ja kiitollisuus siitä, että pääsin vielä kokemaan tämän paikan.
Vietimme ihanat kaksi päivää. Sanoimme lähtiessä, että ensi kesänä uudelleen. Mutta jostain syystä en pysty karistamaan tunnetta siitä, että nämä olivat lopulliset hyvästit tälle paikalle.
Juuri nyt tuntuu samanaikaisesti haikealta, surulliselta, hyvältä, kiitolliselta ja rauhalliselta.
