Mä haluan kauas pois, sinne mis on lämmin

Jos joku kysyisi multa että mitä haluaisin kaikkein eniten ihan just tällä hetkellä, niin vastaus tulisi empimättä alle sekunnissa: sinne missä on aurinkoa, turkoosi meri ja lämmintä. Jos mä saisin päättää, niin kaikki suomalaiset sais än yy tee nyt äkkilähdön pariksi viikoksi ihan sinne minne ikinä haluaa. Vaikka mä liputan sen puolesta että oppii näkemään kaikesta hyvät puolet (jopa kaamoksesta), niin kyllä mä liputan myös silloin tällöin perspektiivin laajentamisen puolesta. Jos tuntuu ettei mitenkään osaa repiä huumoria ja positiivisia puolia tästä pimeydestä, kylmyydestä ja harmaudesta, niin kyllä mun puolesta saa käydä vähän kärventämässä itseään Thaimaassa. Ja sitten pari viikkoa siellä tsunameja pelättyään, kuivaa ja raikasta ilmaa kaivattuaan ja ihon poltettuaan tulla intopiukeana takaisin tänne kylmyyteen hehkuttamaan, kuinka syssyssäkin on se oma ihana fiiliksensä. Koska välillä meijän vaan tarttee kattoa tätä meijän kotimaata vähän kauempaa, jotta tajutaan että kyllä tää on muuten hieno paikka elellä.

Mutta koska mä en saa (toistaiseksi) päättää, eikä mulla ole varaa taikka aikaa ottaa äkkilähtöä Jamaikalle, enkä liioin nauti täysin rinnoin tästä pimeydestä ja harmaudesta just nyt, niin selailen kesäkuvia. Ja uppoudun niihin.

Muistelen, miltä tuntuu kävellä aamusta iltaan ilman kenkiä. Voi jösses miten mun varpaat on onnelliset kun ne saa olla ilman kenkiä! Aamutuntien kosteella ja viileällä nurtsilla, kuumalla hiekalla, asfaltilla. Kävellä aamulla auringon noustessa Hailuodon valkoisella hiekkarannalla veden rajassa, laittaa silmät kiinni ja antaa jalkojen viedä, tanssia ja liikkua niinkuin keho tahtoo, ihan vaan koska olen yksin koko rannalla. Ja hetken mä kuvittelen olevani yksin koko maailmassa. Muistelen, millasta on tuntea sellaista euforiaa, seesteisyyttä ja onnea, joka saa ajankulun unohtumaan ja mielen tyhjentymään.

Tai miltä tuntuu kun liu'utan kättä pitkin pellon pehmeetä heinikkoa, ja ihan out of nowhere taivas repeää ja lämmin kesäsade kastelee mut päästä varpaisiin muutamassa sekunnissa. Sen sijaan että juoksisin vauhdilla autoon, kallistan päätä taakse ja alan itkemään ja nauramaan kun mä tajuan, miksi jengi tekee niin leffoissa. Koska se tuntuu ihan törkeen vapauttavalta! 

Muistelen miltä tuntuu, kun ollaan poikaystävän kanssa kävelty monen monta kilometriä Ahvenanmaalla Seglingen saaren luontopolulla, ja lopulta tullaan rannalle, joka on mun mielestä heittämällä maailman kaunein ranta. Päivä on lämmin, ihmisiä ei oo monen kilometrin säteellä ja meri on ihan tyyni. Uidaan siellä ihan nakupelleinä, ja kun ollaan tarpeeksi uitu, tajutaan ettei meillä oo pyyhkeitä mukana. Ei haittaa, istutaan ilman rihman kiertämää kalliolla kuivattelemassa, kattellaan avomerelle ja todetaan että hitto vau. 

 

Muistelen, kun oltiin siellä samaisella Seglingen saarella ja ajettiin iltasella pyörillä vierailulle poikaystävän serkun ja serkun vaimon mökille. Istuttiin ulkona vilttien alla monta tuntia, juotiin paljon viiniä (tietty), tähtitaivas oli ihan uskomattoman kirkas ja me puhuttiin elämästä. Onnellisuudesta. Unelmista. Oli tosi hyvä olla. Ja kirsikaksi kakun päälle mökin piha oli täynnä niitä hohtavia toukkia, ja nähtiin kun hirvi käppäili vierasmökin takaa.

Jäätelö. Mansikat. Kimalteleva järvi. Uudet perunat. Rantasauna. Aamu-uinnit. Kärpäset. Sydämeen sattuu.

Mun tekisi mieli kirjottaa tähän loppuun jotain sen suuntaista, että kyllä mä vielä joku päivä opin rakastamaan syksyäkin. Ihan varmasti viimeistään siinä vaiheessa, kun kevät tulee ja hehkutan ettei se tuntuis yhtään niin hyvältä, jossei olis ollut pitkää ja pimeää syksyä ja talvea. Mutta toistaiseksi mä jatkan haaveilua siitä, että jonain päivänä saan viettää pimeimmät kuukaudet auringon alla. Ja teen mielikuvitusmatkoja lämpöön.