Trendin toimitus haastoi bloggaajat kirjoittamaan mieleenpainuvimmasta matkakokemuksesta. Mieleeni tuli heti eräs erityinen matka Kroatiaan. Matkakertomukseni ei ole ehkä aivan sitä, mitä ensimmäisenä tulisi mielen unelmien lomasta. Se oli kuitenkin elämäni hienoin ja mieleenpainuvin matka, joten tässä olisi :)
Vein viime keväänä äitini Dubrovnikiin hengähtämään viikoksi. Elämä oli aivan yhtäkkiä edellisenä syksynä koetellut äitiä kovalla kädellä, ja olin sitä mieltä että oli aikalisän paikka. Kaipasin niin kovasti sitä pilkettä, iloa, lämpöä ja itsevarmuutta, jota tiesin mammassa olevan. Niinpä sitten varasin meille matkat ja ilmoitin, että etsi hellemekkosi, kohta lähdetään.
Kun mietin matkaamme, ihan ensimmäisenä mieleeni tulee Itku. Onnenitku, kiitollisuudenitku, patoutumienpurkausitku, elämänitku. Molempien puolelta. Heti lentokoneesta ulos astuttuamme lämpimän keväiselle lentokentälle molempien hartiat laskeutuivat, kasvot pehmenivät ja koko olemus keveni. Olin varannut meille hotellihuoneen, jossa oli valtava parveke ja mielettömän kaunis näkymä avomerelle. Saavuttuamme ensimmäisen kerran huoneeseemme kävelimme molemmat välittömästi parvekkeelle. äitini on yleensä kova höpöttämään ihan kaikesta, eikä kovin usein hiljenny. Mutta silloin äiti otti kiinni parvekkeen kaiteesta, sulki silmät, hymyili sydäntäkoskevan kauniisti ja hengitti syvään. Kyyneleet valuivat valtoimenaan pitkin kasvoja, ja se kiitollisuuden ja helpotuksen tunne, joka äidistä huokui.. Se oli ehdottomasti yksi elämäni palkitsevimmista hetkistä.
Kroatia oli ihana. Se ei olisi voinut kohdella meitä lempeämmin. Aamukahvit omalla parvekkeella maistuivat taivaalliselta. Linnut lauloivat juuri oikeaa säveltä. Aurinko silitti pehmeästi kalpeita, niin monista kyyneleistä kuivuneita kasvoja ja iho oli aivan ihmeissään. Lähistöltämme löytämämme suloisen perheravintolan koira toivotti meidät iltaisin häntää heiluttaen tervetulleiksi ja kävi aina pöytämme viereen makaamaan; omistaja kertoi, ettei koira todellisuudessa edes ollut heidän, mutta se jolkotteli ravintolalle joka aamu täsmällisesti kello kahdeksan ja huolehti, että vieraat viihtyisivät. Ruoka oli ihanaa. Kaupunki oli kaunis ja niin täynnä pieniä ihania yksityiskohtia: kujia, kahviloita ja suloisia pieniä kattoparvekkeita, joilla paikalliset perheet grillasivat tai vaihtoivat kuulumisia tai istuttivat kukkia. Ihmiset olivat todella aitoja, vaatimattomia ja samalla niin ystävällisiä. Ilmassa leijuva sitruspuiden tuoksu pysäytti lukemattomia kertoja vetämään henkeä ja nauttimaan.
Kroatian luonto oli yhdistelmä paljaiden, ruskeiden vuorien karuutta yhdistettynä lämpimän turkoosina välkehtivään mereen ja vihreisiin havupuihin. Juuri täydellistä, juuri meidän toipumiseen sopiva ympäristö. Ei liian silmiinpistävän kaunista, ei liian kuumaa, ei liian kaukaiselta tuntuvaa. Kaikki matkassamme tuntui kuin suurelta halaukselta. Kuin keväältä, tai uudelta luvulta elämässä.
Sillä matkalla elettiin todella hetkessä. Se oli valtavan ihanaa terapiaa, ihan meille molemmille. Aamut aloitettiin vahvasti: heti herättyä kylmät suihkut ja siihen perään vedin meille lyhyen aamuhikijumpan ja joogailut. Aamupalalla itkettiin onnesta. Bussissa itkettiin onnesta. Itkin onnesta, kun näin äitini ihan omassa elementissään keräilemässä pyöreitä kiviä rannalta. Sydämeni täyttää valtava lämpö ja rakkaus, kun muistelen tuota matkaa; niin kovia kärsinyt ja hauraaksi muuttunut äitini alkoi hiljalleen hehkumaan. Kärsimykset olivat murentaneet äidistä kaiken muun pois, kunnes jäljellä oli ollut vain aamusta iltaan selviytymistä. Se, mitä nyt näin äidissäni, oli jotakin uskomattoman kaunista, puhdasta, aitoa, koskettavaa ja ennen kaikkea valtavan inspiroivaa. Tämä matka tuntui käännekohdalta. Siitä alkoi meidän yhteinen matkamme kohti äidin, meidän molempien toipumista.
Dubrovnik on aito, vaatimaton ja ystävällinen kaupunki, johon on helppo rakastua: kotoisat havupuut ja lokkien kirkuna yhdistettynä lempeään Adrianmeren tuuleen, ilmassa leijailevaan puhtaiden pyykkien tuoksuun ja rauhalliseen kansaan saivat suomalaisen tytön tuntemaan olonsa kotoisaksi.
Aivan ehdottomasti ikimuistoisin matkani.
No comments:
Post a Comment