Perspektiiviä

 

Kirjoitin eilen siitä, kuinka egoni oli saanut kovan kolauksen ohjattuani elämäni ensimmäisen kahvakuulatunnin, joka vastoin kaikki odotuksiani ja mielikuviani olikin aikamoinen fiasko.

Ja sitten tuli sunnuntai. Ystäväni soitti ja pyysi kaivariin, lupasi tarjota jäätelön. Siinä mattolaiturin terassilla istuessani, mokkajäätelö yhdessä ja kahvi toisessa kädessä naurahdin yhtäkkiä ääneen, kun ymmärsin tilanteen koomisuuden. Tässä minä istun, keskellä kirkasta päivää auringon lämmittäessä kasvojani suupielet jäätelössä ja vatvon mielessäni yhtä epäonnistunutta ryhmäliikunnanohjausta. Maailmassa on sotia, nälänhätää ja kidutuksia, mutta entäs sitten MINUN epäonnistunut jumppatuntini? Niin kuin kaverini tokaisi tänään: kyllä on muuten asiat hyvin, kun pieleen mennyt kahvakuulatunti on ensimmäinen asia moniin kuukausiin, joka on saanut mieleni maahan. Badabom, Ella otti kertaheitolla päänsä sieltä missä pään ei ikinä kuuluisi olla ja huomasi, kuinka hyvin kaikki onkaan.

Olen sitä mieltä, että suurin kärsimyksen aiheuttaja noin niin kuin yleisesti ihmiselle on hänen oma mielensä. Eikä sillä ole niin väliä, onko kyseessä pieleen mennyt tentti, ryhmäliikunnanohjaus, treffit tai nolo möläytys appivanhemmille. Niin kauan kuin annat mielesi vatvoa ja surkutella tilannetta, ottaa se aivan varmasti ilon irti ja keksii lisää asioita, joissa olet huono. Mutta jos osaat astua ikään kuin boksin ulkopuolelle ja tarkkailet ajatuksiasi kuin ohi lipuvaa pilveä, tai pientä väsynyttä ja kiukuttelevaa lasta, voit huomata yhtäkkiä hymyileväsi niille ja tajuavasi, ettei sinun tarvitse uskoa ihan kaikkea mitä päähäsi pälkähtää.

Jos ei auta, niin mene treenaamaan tai kanavoi energiasi johonkin rakentavaan. Hikoile, siivoa, ilmoittaudu uusintatenttiin ja rupea lukemaan. Tai  vaihtoehtoisesti itke, syö levy suklaata ja muista, ettei mikään ihan oikeasti ole niin kovin vakavaa :)