Meidän ei pidä olla minkäänlaisia

Tiedättekö kun joskus elämässä tulee sellaisia hetkiä, jolloin tajuat jotain niin kirkkaasti, että mieli tyhjenee täysin kaikesta muusta ja meinaat kaatua tuolillasi? 

Tänään muhun iski sellainen oivallus. Silmät aukesivat ja näin selkeästi, KOIN selkeästi, miksi minusta on viime aikoina tuntunut siltä etten tiedä kuka olen tai mitä oikeasti haluan. Olen kirjoittanut blogia, koska alitajuntaisesti toivon että se johtaisi johonkin. Olen kirjoittanut, kuvannut ja paljolti elänyt tavoitteenani tehdä tätä joskus työkseni, saavuttaa enemmän lukijoita, saada suosiota. Ja jotenkin mulla on kokoajan ollut pieni tyytymättömyyden ja rauhattomuuden fiilis. Sellainen, että mä en ole aidosti ja puhtaasti oma itseni, etten oikeastaan edes tiedä kuka mä olen. Olen vain jotain, mitä luulen haluavani olla, tai mitä luulen että maailma odottaa minulta.

Mutta tänään tajusin, että ainoa minulle oikeasti onnellisuutta tuova tapa tehdä asioita on ihan vilpittömästi siksi, että haluan tehdä niitä. Silloin annan vain virran viedä, annan inspiraation viedä yhtään miettimättä että mihin tämä johtaa. Siitä kuitenkin ihan äärettömän helppo lipsua siihen, että teen asioita tulosten vuoksi, en itse tekemisen vuoksi. Keskityn päämäärään enkä matkaan, keskityn siihen mihin haluan tekojeni johtavan enkä siihen että tekisin asioita puhtaasti tekemisen ilosta. 

Se on se matka, ei se määränpää. Se on se, että teen jotain ihan täysin tekemisen ilosta, en siksi että haluan saavuttaa jotain, olla jotain enemmän kuin olen nyt, saada jotain. 

Mä haluan tuoda jotain tähän maailmaan. Haluan tuoda hyvää, haluan välittää sitä läsnäoloa, kuplivaa ja ylitsevuotavaa onnea, kiitollisuutta ja iloa, jota itse niin usein elämästä tunnen. Haluan olla autenttinen, rehellinen, egoton, täysin haavoittuvainen ja täysin sitä, mitä kulloinkin olen. Mutta tajusin tänään, ettei sillä ihan oikeasti ole mitään merkitystä, saanko tunnustusta, huomaako kukaan minua, johtaako tämä mihinkään. 

Aitous on inspiroivaa. Sydämestä, tai jostain kaikkien näiden ulkoisten muotojen ulkopuolelta nousee jotain paljon meitä kaikkia suurempaa ja voimakkaampaa. Siinä on poweria, ja siinä on mahdollisuus muuttaa maailmaa, ravistella, koskettaa, havahduttaa, auttaa. 

Mutta aitous on aitoa vain silloin, kun emme pyri olemaan aitoja (paradoksista, eikö?). Aitoutta on se, että OLEMME sitä mitä kulloinkin olemme, emmekä sitä mitä kuvittelemme muiden meiltä odottavan tai millaisia kuvittelemme, että meidän pitäisi olla.

Meidän ei pidä olla yhtään mitään. Ja se on ihan valtavan helpottava, huojentava ja silmiäavaava asia sisäistää. 
 

 

 

1+100 + hyvää syytä noudattaa terveellisiä elämäntapoja

Olin jonkin aikaa sitten muutaman viikon treenaamatta ylirasituksen, sitä seuranneen sairastelun ja erilaisten kiputilojen vuoksi. Koen itse liikunnan ja terveellisen ravinnon luovan tietynlaisen turvallisen ja vankan pohjan elämään, jossa olosuhteet muuttuvat jatkuvasti. Treeni on ikäänkuin ankkurini elämässä: oli kuinka vaikeaa tahansa, liikkuminen auttaa aina. Se vahvistaa itsetuntoa, laittaa ongelmia perspektiiviin, auttaa keskittymään, tuo endorfiineja ja pitää ennen kaikkea kehon kunnossa. Terve sielu terveessä ruumiissa ja niin poispäin :)

Puhdas ja terveellinen ruokavalio on toinen asia, joka vaikuttaa ihan valtavasti hyvinvointiini. Siispä fiilis kolmen viikon treenaamattomuuden ja ruokatörttöilyjen jälkeen oli arvatenkin ihan kamala. Kirjoitin silloin itselleni muistiinpanoiksi, että miltä tuntuu kun ei liiku ja syö huonosti. Halusin, että jos ikinä iskee motivaatiopula, niin minulla olisi omin pikku kätösin kirjoitettu muistutus siitä, MIKSI kannattaa pitää kiinni terveellisistä elämäntavoista. Toivottavasti muillekin välittyy tästä tekstistä se maailmanlopun mielentila, joka motivoi huolehtimaan itsestään! :)

"Fiilis on ihan kamala. Masentaa, en tunne itseäni, en tunne paikkaani tässä maailmassa. Tunnen olevani hukassa. Ja tavallaan en tunne kyllä yhtään mitään. Kaikki positiiviset aforismit, kannustavat lauseet ja lainaukset jotka normaalisti inspiroisivat ja tuntuisivat läikähdyksenä rinnassa kun tunnen niiden sisältämän totuuden: ei mitään.

Vertaan itseäni muihin ihmisiin. ärsyynnyn niistä, jotka yleensä inspiroivat minua. Kehoni ei tunnu rakkaalta, hyvältä tai iloiselta. Surffailen sellaisissa blogeissa ja otan kantaa sellaisiin keskusteluihin, joita en normaalisti edes huomaisi taikka etsisi (ja jos huomaisinkin, niin ohittaisin luultavasti ilman sen enempää ajattelua, sillä tiedostan että negatiivisuuksiin keskittyminen luo lisää negatiivisuutta. Vaan enpä tiedosta nyt.)

Jos jotenkin voisin parhaiten kuvailla oloani, niin tuntuu siltä, että mikään ei tunnu miltään. Maailma on ihan yhtä harmaata sötöä, ja vaikka tuoksuu ja on nättiä ja linnut laulavat, niin en TUNNE mitään näistä. Saatan rekisteröidä, mutta en kykene tuntemaan koko kehollani elämän ihmeellisyyttä ja kauneutta.

Turvottaa mahasta ja pyllykin tuntuu elottomalta ja litteältä, masentuneelta. En tunne itseäni mistään suunnasta viehättäväksi. Tiedostan, että olen vastuussa omasta hyvinvoinnistani ja asenteestani ja mielialastani. En vain pysty nyt muuttamaan niitä ajatuksin.

Lesson learned, rakas keho lupaan huolehtia sinusta jatkossa paremmin. Mennäänkö salille hikoilemaan kuin pieni sika ja jätetään ne sokerit ja viljat ihan suosiolla pois? Olen yhtä mieltä nyt kanssasi siitä, ettei se kokonainen suklaalevy ole apu yhtään mihinkään. Voidaanko nyt tervehtyä?"
 

Ohhoh, olipas synkkää settiä! Jälleen kerran aion pysähtyä tässä ja nyt olemaan kiitollinen siitä, että oon pääsääntöisesti terve ja kykenen liikkumaan ja päättämään, mitä suustani alas laitan. Ja voi pojat tää kroppa on tyytyväinen ja iloinen! Itserakasta viikkoa kaikille, pitäkee huolta omasta hyvinvoinnista :)

Ehkä maailmankaikkeus odottaa että sanot ääneen mitä siltä haluat

Vanhankaupunginlahti on ehdottomasti yksi mun lempipaikoista Helsingissä. Kuohuva koski, kauniit vanhat tiilitalot, rakkauden silta satoine lukkoineen, kalastajat, rauha ja ihana arkkitehtuuri luovat ihan taianomaisen ulkoilualueen keskelle Helsinkiä. 

Ja voi jösses, miten upea tämä paikka on syksyllä. Kävelimme pitkän, verkkaisen lenkin poikaystäväni kanssa ja ilmoitin, että muutamme tänne joku päivä. Kun kävelimme ohi vanhojen, asunnoiksi restauroitujen punatiilisten tehdasrakennusten, mielikuvitukseni lähti juoksemaan. Heitin poikaystävälleni, että katso meidän koti näkyy tuolla, näetkö? Tuo reunimmainen asunto, jossa on lasitettu parveke, korkeat ikkunat ja valkoinen sisustus, mennäänkö kotiin? Mennään saunaan, makaronilaatikko on uunissa, vilvoitellaan parvekkeella ja syödään eilen väsäämäni mutakakun jämät parvekkeella viltin alla. Poikaystäväni nauroi ja kysyi, että soiko kotona Bob Marley? Joo soi. Ja kynttilät palaa.

Toive on kerrottu maailmankaikkeudelle, nyt vaan odotellaan tilauksen saapumista. 

Tiiättekö, musta tuntuu että mulla on paljon isoja unelmia. Ja mulla on takalistossa tällä hetkellä semmoinen kutina, että voin saavuttaa ihan mitä ikinä haluan. Me kaikki voidaan, kun vaan uskalletaan uskoa niihin unelmiin ja kertoa meijän toiveet ääneen. 

Mutta ennen kaikkea nautitaan tästä hetkestä ja tajutaan ettei oikeasti tarvita mitään lisää voidaksemme olla onnellisia. Joku viksu joskus sanoi, että elämä on tässä ja nyt. Ja se elämä on ihan vitsin kaunista.

 

Miten rauhoitut ja huolehdit hyvinvoinnistasi?

Huomaan, että onnellisuuteni kulkee aikalailla käsikädessä mielenrauhan kanssa. Silloin kun ajatukset juoksevat villisti enkä tietoisesti pyri hiljentämään välillä mieltäni, keskittymään läsnäolevaan hetkeen tai muuten luo "taukoja" päivään, tuntuu että päivät vaan juoksee ohi. En nauti mistään toden teolla, en huomaa kaikkia kauniita hetkiä ja asioita. En huomaa, että olen elossa ja että tämä elämä on ihmeellinen lahja.
 

Pyrinkin siis pitkin päivää saamaan mieleni kiinni, jos ajatukset juoksevat turhan lujaa: mulle omaan hengitykseen keskittyminen on sellainen, mikä vetää huomion aina tosi tehokkaasti tähän hetkeen ja tyhjentää mielen. Lisäksi ihan sellaiset asiat, että keskittyy välillä jokaiseen askeleeseen, liikeeseen, siihen miltä joku asia tuntuu käsissä, miltä ruoka maistuu, miltä tuuli tuntuu iholla.. kaikki sellaiset rauhoittaa ja toisaalta auttaa taas keskittymään paremmin asioissa, jotka vaatii keskittymistä ja ripeyttä.

Tietyt rutiinit ja sopiva kurinalaisuus tuo myös rauhaa ja onnellisuutta. Kolme mun henkilökohtaista suosikkia on
1. joka-aamuinen jääkylmä suihku (aivan satavarmasti häviää ajatukset päästä!)
2. terveellinen ja puhdas ruokavalio sekä tietoiset valinnat syöminkien suhteen
3. treeni, pitkä venyttely ja sen jälkeinen seuraava puol tuntinen, kun on ihan zen! Oikeastaan koko loppupäivän on ihan älyttömän paljon parempi fiilis, kun on liikuttanut kehoa.
 

 

Huomaan, että mitä enemmän päivään saa tällasia läsnäolon hetkiä, jolloin mieli on oikeesti hiljaa ja sitä vaan on ja elää hetkessä, niin sitä paremmin kaikki sujuu ja sitä tehokkaampi, energisempi ja parempi olo.

Miten muut, pyrittekö välillä tietoisesti rauhoittumaan ja huolehtimaan omasta henkisestä hyvinvoinnista? :)

Pus,
Ella