Meidän ei pidä olla minkäänlaisia

Tiedättekö kun joskus elämässä tulee sellaisia hetkiä, jolloin tajuat jotain niin kirkkaasti, että mieli tyhjenee täysin kaikesta muusta ja meinaat kaatua tuolillasi? 

Tänään muhun iski sellainen oivallus. Silmät aukesivat ja näin selkeästi, KOIN selkeästi, miksi minusta on viime aikoina tuntunut siltä etten tiedä kuka olen tai mitä oikeasti haluan. Olen kirjoittanut blogia, koska alitajuntaisesti toivon että se johtaisi johonkin. Olen kirjoittanut, kuvannut ja paljolti elänyt tavoitteenani tehdä tätä joskus työkseni, saavuttaa enemmän lukijoita, saada suosiota. Ja jotenkin mulla on kokoajan ollut pieni tyytymättömyyden ja rauhattomuuden fiilis. Sellainen, että mä en ole aidosti ja puhtaasti oma itseni, etten oikeastaan edes tiedä kuka mä olen. Olen vain jotain, mitä luulen haluavani olla, tai mitä luulen että maailma odottaa minulta.

Mutta tänään tajusin, että ainoa minulle oikeasti onnellisuutta tuova tapa tehdä asioita on ihan vilpittömästi siksi, että haluan tehdä niitä. Silloin annan vain virran viedä, annan inspiraation viedä yhtään miettimättä että mihin tämä johtaa. Siitä kuitenkin ihan äärettömän helppo lipsua siihen, että teen asioita tulosten vuoksi, en itse tekemisen vuoksi. Keskityn päämäärään enkä matkaan, keskityn siihen mihin haluan tekojeni johtavan enkä siihen että tekisin asioita puhtaasti tekemisen ilosta. 

Se on se matka, ei se määränpää. Se on se, että teen jotain ihan täysin tekemisen ilosta, en siksi että haluan saavuttaa jotain, olla jotain enemmän kuin olen nyt, saada jotain. 

Mä haluan tuoda jotain tähän maailmaan. Haluan tuoda hyvää, haluan välittää sitä läsnäoloa, kuplivaa ja ylitsevuotavaa onnea, kiitollisuutta ja iloa, jota itse niin usein elämästä tunnen. Haluan olla autenttinen, rehellinen, egoton, täysin haavoittuvainen ja täysin sitä, mitä kulloinkin olen. Mutta tajusin tänään, ettei sillä ihan oikeasti ole mitään merkitystä, saanko tunnustusta, huomaako kukaan minua, johtaako tämä mihinkään. 

Aitous on inspiroivaa. Sydämestä, tai jostain kaikkien näiden ulkoisten muotojen ulkopuolelta nousee jotain paljon meitä kaikkia suurempaa ja voimakkaampaa. Siinä on poweria, ja siinä on mahdollisuus muuttaa maailmaa, ravistella, koskettaa, havahduttaa, auttaa. 

Mutta aitous on aitoa vain silloin, kun emme pyri olemaan aitoja (paradoksista, eikö?). Aitoutta on se, että OLEMME sitä mitä kulloinkin olemme, emmekä sitä mitä kuvittelemme muiden meiltä odottavan tai millaisia kuvittelemme, että meidän pitäisi olla.

Meidän ei pidä olla yhtään mitään. Ja se on ihan valtavan helpottava, huojentava ja silmiäavaava asia sisäistää.