Hola!
Näin lauantain kunniaksi aattelin jakaa vähän ajatuksia erityisesti somen herättämästä kateudesta/riittämättömyyden tunteesta/siitä kun tuntuu että maailma on niin pullollaan hitsin menestyneitä ja onnellisia ja nättejä ihmisiä että itsestä ei ole mihinkään.
Nimittäin se on kuulkaa murut ihan pötypuhetta.
Mä oon huomannut tämmöisen kaavan mun somettamistouhussa: yleisesti ottaen mua kiinnostaa blogit jotka käsittelee hyvinvointia ja onnellisuutta rehellisestä näkökulmasta käsin - siis sellaiset joissa kirjoitetaan avoimesti myös niistä heikommista hetkistä ja omista akilleenkantapäistä. Rehellisyys, autenttisuus, aitous ja hyvinvointi joka kumpuaa jostain paljon ulkonäköä syvemmältä vetää mua puoleensa kuin kakka kärpäsiä.
Mutta sitten välillä mä rupeen selailemaan muoti- ja kauneusblogeja. Ensin inspiroidun kauniista kuvista ja kivoista tyyleistä. Mutta jossain vaiheessa huomaan että mun ajatuksiin hiipii pikkuhiljaa tunne siitä että mä en riitä. Mä en oo tarpeeksi, mä en osaa tarpeeksi, mulla ei oo noin nättejä kuvia, mulla ei oo noin paljon kivoja vaatteita, mulla ei oo noin kivaa tukkaa, tarttis käydä varmaan suihkurusketuksessa ja ottaa ripsienpidennykset ja ostaa uus takki vaikkei siihen ois varaa ja laittaa ylipäätään tosi paljon rahaa ja aikaa siihen että munkin elämä NäYTTäISI noin kivalta.
Läps läps. Tähän väliin pari oikeen isoa henkistä avaria itelle. Tai ihan vaikka fyysistäkin.
Mä en tiedä varmasti mitään. En tiedä että onko tää elämä sittenkin yhtä suurta Matrixia ja me ollaankin tulevaisuuden ihmisten pelinappuloita (toivottavasti ei :D), mutta yksi asia tuntuisi aika varmalta just nyt. Ja se on se, että jos me lähdetään pinnallisuuden tielle - ajatellaan että meidän onni on meidän ulkonäöstä, vaatteista, kodin sisustuksesta, työpaikan hohdokkuudesta, puolison komeudesta, kehon muodoista, instagramtilin esteettisyydestä tai ihan mistä vaan ulkoisesta asiasta kiinni - niin se on ihan loputon tie. Eikä sillä tiellä tule koskaan tyytyväiseksi.
Enkä tarkoita tällä nyt sitä että tartteis pestä meikit, antaa tukan rastoittua ja muuttaa hippikommuuniin. Tarkoitan sitä että yritän keskittyä tästä lähin taas vähän enemmän ruokkimaan sitä totuutta itsessäni että mun ei tarvitse tehdä, saavuttaa tai tulla yhtään miksikään jotta olisin riittävä. Mä oon jo nyt riittävä. Elämä on jo nyt täydellistä sellaisenaan, kaikkine kiemuroineen ja epätäydellisyyksineen.
Käytännön suunnitelma on esimerkiksi se että aloitan aamut kylmällä suihkulla. Heti herätessä herätys siihen että tänään ei avatakaan ensimmäisenä instagramia ja blogeja. Tänään istutaan hetkeksi alas ja fundeerataan että mistä kaikesta ollaan kiitollisia. Tai vaihtoehtoisesti käydään pienellä kävelylenkillä aamuauringossa. Haistellaan vähän raikasta ilmaa. Kuunnellaan kaunista musiikkia. Nautitaan kahvista hitaasti ja tunteella. Luetaan kirjaa joka auttaa nauttimaan elämästä tässä ja nyt. Annetaan ehkä inspiraation virrata blogiin ja kirjoitetaan ylös kaikki ajatukset mitä päähän tulee (check).
Otetaan niin sanotusti ne ohjat omiin nätteihin kätösiin ja viritellään positiivinen viilis koko päivälle niin ettei tartte illalla mennä nukkumaan ahdistuneena siitä kun ei riitä. Koska kyllä me riitetään, me enemmän kun riitetään :)
Kivaa lauantaita ihanat <3
21 comments:
Kiitos taas! Mulle tuli kuule vähän tippa silmään tätä lukiessa. Riittämättömyys kun on hassu juttu; tuntuu, että jos sitä kokee jollain elämän alueella, se leviää salakavalasti kaikille muillekin elämän alueille. Ja viime aikoina se on iskenyt taka-alalta omassa elämässäni monta kertaa, kun töissä on ollut monta asiaa hoidettavana. Ja blogien lukeminen ei tilannetta hirveästi helpota. Eikä se, että riittämättömyydessä rypiessä yrittää korjata tilannetta ulkoisilla jutuilla, kuten uusilla vaatteilla tai treenaamalla pakonomaisesti sitä litteämpää vatsaa varten. Väitän, että riittämättömyyden tunne on markkinateollisuuden lempilapsi, kun ainakin minut se saa kärsimään kauhesta kulutusvimmasta :DMutta blogisi lukeminen auttoi taas! Kiitos, kun onnistuit taas just oikealla hetkellä osumaan tähän teemaan! Tää lähtis nyt pihalle nauttimaan auringosta ja keskittyis tähän maailmaan eikä turvonneeseen mahaansa (sitäpaitsi tuntuu, että tätä turvotusta aiheuttaa nimenomaan stressi ja väsymys, eli homma vois korjaantua paremmin, jos asiasta ei stressaisi) :D
Aloittaisin yhdellä sanalla. Kiitos.
En ole koskaan kommentoinut blogiasi, vaikka olen sitä jo vuoden ajan lukenut. Ja on taattua, että joka kerta kun luen sitä, tulen hyvälle mielelle. Minulla oli/on syömishäiriö. Kroppani siitä parantui ihanan lääkärini avulla, mutta välillä on todella paha olla. On ihanaa lukea siitä, kuinka joku toinen kirjoittaa ja kertoo, että riitän, että olen tarpeeksi. Sinun jalanjälkiesi perässä, olen yrittänyt kiinnittää huomiota elämän pieniin hyviin asioihin(eilen jopa kiinnitin ulkona huomiota kulkien tuoksuun). Ja nykyään saan toisinaan kiitosta positiivisuudestani. Joten haluan kiittää sinua. Vaikka et sitä ole välttämättä tiedostanut, olet ollut suurena esimerkkinä minulle. Olet osoittanut, että elämä ei ole niin vakavaa, ja välillä voi ottaa iisimmin. En osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Paitsi että kiitos. Sen osaan sanoa, joten sitä jankutan. Kiitoskiitoskiitos.
Jep! Muiden blogeista on kiva inspiroitua, mutta on hyvä muistaa että se oikea elämä eletään somen ulkopuolella. Kiiltokuvamainen illuusio syntyy siitä, että vain ne kauneimmat hetket tuupataan julkisuuteen muiden nähtäväksi.Hyvä teksti, sait juuri uuden lukijan ;-)
Voi <3 multa pääsi pienenpieni itku. Kiitos sun kommentista, se merkitsee mulle tosi paljon. Ja musta on ihanaa kuulla sun matkasta ja siitä että voin olla osaltani vaikuttamassa sun hyvinvointiin - se on paras fiilis koko maailmassa, kun voi olla avuks muille. Halaus ja kiitos itsellesi kun olet<3
Voi sinä senkin <3 Olin just kävelylenkillä ulkona ja voi pojat kyllä toi maailma oman pään ulkopuolella on vaan niin kaunis että ihan liikuttuu. Ja siitä saa kaikki nauttia oli turvonnu maha tai ei, ja se nautinto (väittäisin) on tsiljoona kertaa isompaa kun uusista releistä tai sikspäkistä saatu nautinto :) tiedäthän että musta on ihanaa kun on tommonen vakkarilukija? hali ja kivaa päivää :)
Näin on. Ja pidemmän päälle se kiiltokuvamaisuus alkaa kyllästyttämään omassa ja muiden elämässä (tai siitä mitä siitä ulkomaailmalle näytetään). Mäkin työstän tätä omaa autenttisuuttani - erityisesti sillon kun tuntuu että on ihan haavottuvainen ja surkeena ja haluis piilottaa heikkoutensa maailmalta. Mut kun mulla on jotenkin semmonen kutina persuksissa että se aitous ja rehellisyys on just The Shit. Kivaa kun löysit tänne :)
En tiedä tuliko kommentti läpi, kun kone jotain sekoili :D Laitan siis uudestaan.Tosi hyvä teksti jälleen! :) Löysin blogiisi jokin aikaa sitten ja ihastuin täysin. Olet niin aidon oloinen tyyppi ja tykkään myös kuvistasi!Monesti tulee itsekin sorruttua tähän somekateuteen, mutta onneksi tajuaa palauttaa itsensä nopeasti maan pinnalle. En voisi olla enempää kanssani samaa mieltä! Jos onni on kiinni pinnallisista jutuista, ei voi koskaan olla tyytyväinen. Kyllä se on ihan muissa jutuissa.
™¡
Hei jee, hyviä aiheita sulla kyllä. Samoja ajatuksia myös täällä, taas jälleen. :)Tuli vaan mieleen, että mitä ajattelet tästä valtaavasta "selfie-kulttuurista"? Mun mielestä se on nimittäin aika kammottavaa. Esim. narsismi ja narsistiset luonteenpiirteen ovat kuulemma yleistyneet viime vuosina ja oon NIIN VARMA, että some on yksi syypää. Narsismihan on yleensä seurausta jostain, esim. jos äiti on kehunut lastaan maasta taivaisiin koko lapsen nuoruuden ajan.
Ja nykyään me kaikki taviksetkin voidaan ladata miljoona selfietä päivässä someen ja saada kymmeniä ellei satoja tykkäyksiä ja kehuja... Ihan pelottaa mihin tää länsimainen kulttuuri on menossa. Kaikki on niin itsekeskeistä ja oman egon ruokkimista. :/Sen takia tykkäänkin erityisesti sun blogista, koska sä (ainakin näiden tekstien perusteella) taistelet tätä itsekästä valtakulttuuria vastaan. Ja tykkään lukea kommenttejakin, sillä täällä on kaikki lukijatkin samalla aaltopituudella. Luo vähän toivoa kaikkien selfieiden ja belfieiden keskelle.
<3Kiitos kommentista ja kivaa kun oot löytäny tänne! Joo se sortuminen on kyllä tosi inhimillistä kun kaikkien blogit ja instat on niin "täydellisiä". Mutta loistavaa jos sä saat ittes siitä nopeesti kiinni! :)
<3
Kiva jos tykkäät! :)Kiitos kommentista, se herätteli paljon ajatuksia.Tuosta selfiekulttuurista: mä oon ehkä siinä mielessä vähän tylsä, että mulla ei oo mitään erityisen vahvaa mielipidettä aiheesta. Mua belfiet ja selfiet ei haittaa, en erityisemmin seuraa sellasia henkilöitä instassa tai blogimaailmassa jotka latailis pelkkiä posettelukuvia itestään, että sinällään en myöskään kovin usein päivittisessä elämässäni mieti asiaa :) Mulla on kyllä monia tuttuja ja kavereita jotka esimerkiksi treenaa kovaa ja laittaa vaikkapa kehityskuvia instagramiin - ja otanhan mäkin välillä selfieitä. Mut kun tiedän että niissä ihmisissä on jotain tosi paljon syvempääkin ja niiden onnellisuus ei perustu ulkonäköön (eikä ne ota itteään tai ulkonäköään liian vakavasti), niin mä vaan iloitsen niiden kehityksestä siinä missä iloitsisin vaikkapa jos ne valmistuu ja saa jonkun paperin koulusta. Tai saa uuden kivan työpaikan, tai tekee oman henkilökohtasen leuanvetoennätyksensä, tai niin pois päin. Tiedän että niille ihmisille on tärkeää auttaa muita ja tehdä tästä maailmasta vähän parempaa paikkaa noin niinkun muutenkin, joten pari belfietä siellä täällä (tai vaikka vähän useemminkin) ei tee niistä egokeskeisiä. Mutta sitten on taas ne jotka keskittyy vain ja ainoastaan oman egonsa pönkitykseen ja siihen että näyttää hyvältä ja perustaa itsetuntonsa kehujen ja tykkäysten varaan. En sanoisi sitä narsistiseksi, ehkä epävarmuudesta kieliväksi enemmänkin? Se on kyllä loputon kierre jos hakee hyväksyntää ja kehuja muilta jotta voisi tuntea olonsa riittäväksi, ja vähän surullista niiden ihmisten kannalta. Mutta tärkeintä on ettei itse lähde sellaiseen, ja että toisaalta yrittää ymmärtää niitä jotka niin tekee ja tajuaa että ei nekään halua kellekkään pahaa, ne ei vaan oo vielä ehkä hiffanneet ettei todellinen onni tuu mistään ulkoisesta :) Tulipas pitkä kommentti! Vastasko tää yhtään sun kysymykseen? Voisin varmasti kirjoittaa tästä jossain vaiheessa ihan kokonaisen blogipostauksen kun tuntuu että nyt heräsi niin paljon ajatuksia :D
No ihana postaus!!! <3
No ihana oot itekin!! <3
Viisi minuuttia sitten avasin ensimmäistä kertaa sun blogin ja pääsin tähän postaukseen asti kunnes tuli itku. Onnen kyyneleitä. Niin mahtava ja aidon tuntuinen blogi että ei voi muuta kun kiittää luojaa että tänne mä eksyin, musta tuntuu et tänne mä myös jään. Sun ajatukset inspiroi mua ihan valtavasti, kiitos ¤
Voi ei tiedätkö mulla tuli kyyneleet silmiin sun kommentista :') Ihanaa että löysit tänne. Lähetän halauksen, semmosen oikeen pitkän<3
Ah, aamen! Niin hyvä kirjoitus, nyökyttelin ja melkein tirautin kyyneleen. Oot ihana. Ja pee äs, sun selfieitä voi tuijottaa ikuisuuden ja saada vain ja ainoastaan hyvä olo ja pieni hellä potku persuksille, että josko sitä itsekin vähän vetäisi vatsoja.. :D Positiivisuus huokuu susta. <3
Ohoh en ollut huomannut tätä kommenttia, sori!Kiitos, itekin oot ihana ja mä ihailen ihan hirmuisesti sitä miten kaunista fiilistä välität sun blogin kautta!Hassu juttu et mainitsit selfiet, viime päivinä tosi monesti oon ollut keskustelussa jossa vastapuoli kysyy että mitä mieltä oon selfieistä. Oon ilonen jos mun selfieistä tulee hyvä ja inspaantunut olo, sitä mä haluun välittääkkin :) Ja IHANASTI kuvailit tuon pienen hellän potkun persuksille, vitsi toi voisi olla mun Personal Trainer-motto :DTuli tosi lämmin fiilis tästä kommentista, kiitos <3
Ei hitsi, luin ton uuden koontipostauksen kautta näitä vanhempia ja mulla tulee susta niiiin kotoisa olo! Että tässä on tyttö joka kokee maailman samoin kuin minä, etenkin kokemus siitä miten suuri ihme elämä on, ja kaikki hulluttelut ja hitaat aamut ja kaikki pikkujututkin. Meidän pitää joskus tavata!
Oon aatellu ihan samaa - meijän tiet kohtaa ihan väistämättä, mulla on semmonen kutina! :)
Näin tapahtukoon!
Post a Comment