Ajattelin kirjoittaa tänään mukavuudenhalusta ja siitä, millaisten mutkien kautta liikkumisesta on tullut osa arkeani. Treenaaminen on intohimoni, mutta on ollut aikamoista kädenvääntöä mun ja meitsin välillä tajuta että intohimokin lopahtaa välillä, ja että jos oikeasti haluaa kehittyä, niin välillä täytyy ihan vaan suorittaa.
Muutama vuosi sitten löysin säännöllisen liikunnan ilon ja treenistä tuli intohimoni. Aluksi treenaamiseni päämotiivina oli endorfiinit, energiaryöppy ja se euforian tunne, joka valtasi kehon kun makasin kovan treenin jälkeen lattialla. Oli aika tavallista, että treenattuani tuli ihan hillitön itkunaurukohtaus, kun olo oli niin sanoinkuvailettoman hyvä. Olin auttamattomasti treenikoukussa.
Mutta olen ollut koko elämäni aika mukavuudenhaluinen tyyppi. Sellainen, joka lukee kokeisiin vain juuri sen verran että pääsee läpi, tai vaihtoehtoisesti lunttaa. Sellainen joka lopettaa harrastukset kesken heti kun tuntuu että muut ovat parempia, ei minusta kuitenkaan ikinä tule hyvää. Sellainen, joka valitsee anytime sohvan ja suklaalevyn treenien sijasta, jos tuntuu siltä. Manjana, manjana. Ja niinpä olen lukemattomia kertoja laiminlyönyt liikkumista, kun motivaatio on hävinnyt ja mukavuudenhalu hiipinyt ajatuksiini.
Tiedän että monet ovat sitä mieltä, että omaa kehoa pitää kuunnella eikä saa olla liian ankara itselleen. No tämä varmasti pätee ehdottomasti sellaisiin joilla on taipumusta masokismiin ja jotka treenaavat vaikka keuhkokuumeessa. Tai sellaisiin jotka ovat kehittäneet epäterveen suhtautumisen kehoonsa ja näkevät peilistä lihavan tytön, vaikka rasvaprosentti olisi 8. Tai sellaisiin jotka treenaavat rankaistakseen itseään, eivät siksi että tietävät liikkumisen olevan hyväksi.
Mutta minulle "kuuntele omaa kehoasi" ei tarkoita sitä, ettei mennä treenaamaan jos vähän laiskottaa, vaikka ohjelmassa lukisi kuntopiiri. Tai että syödään suklaaöverit (vaikka juuri laadittiin terveellisempi ruokasuunnitelma) koska PMS ja keho huutaa suklaata (ja sitten jälkeenpäin tunnetaan kuitenkin vähän huonoa omaatuntoa). Minulle kehon kuunteleminen on vähän kuin lapsen hoitaminen: välillä lapsi ilmaisee selkeästi tarpeensa ja halunsa, ja hommat sujuu vaivattomasti. Välillä lapsi on väsähtänyt, kiukkuinen tai muuten vain tuuliajolla ja sinun täytyy aikuisena ottaa ohjat käsiin. Oli kyseessä hampaiden pesu, syöminen, nukkumaanmeno tai kouluun meno, sinä tiedät aikuisena että hampaiden pesu on hyväksi. Sinä tiedät, että syöminen on hyväksi. Sinä tiedät että kouluun meno on hyvä juttu silloinkin, kun lasta ei huvita mennä. Mielestäni samat säännöt pätevät kehon kuuntelemisessa. Tiedän että liikkuminen on hyväksi keholleni. Oli se sitten joogaa, painoharjoittelua, voimistelua, juoksua, uintia tai mitä tahansa, mutta liike on hyväksi. Ja koen myös, että tietynlainen kurinalaisuuden ja päättäväisyyden kehittäminen on hyväksi.
Olen itse nyt kolmen vuoden ajan kamppaillut tämän mukavuudenhaluni kanssa. On ollut jaksoja kun olen intopiukeana vetänyt kuukauden superterveellistä muonaa, treenannut kuusi kertaa viikossa ja voinut paremmin kuin ikinä. Mutta kun jossain vaiheessa se innostus ja motivaatio lopahtaa, ja siinä kohtaa tämä mukavuudenhalu on aina astunut mukaan. "Ehkä olen ylirasittunut, ehkä nyt tarttisi pitää viikon totaalilepo, ehkä tämä tällainen elämäntyyli ei olekaan minua varten. Koska mieleni tekee herkkuja ja kehoni tahtoo skipata treenit, on varmasti oikein tehdä niin. Ehkä tämä treeniohjelma ei olekaan se optimaalisin minulle. Ehkä, ehkä, ehkä."
Ja sitten ennen kuin huomataankaan, ollaan heitetty hanskat tiskiin ja syöty ihan höpöä ja oltu liikkumatta kaksi viikkoa, koska "hei, elä vähän!". Ja ainakaan minun kohdallani fiilis tämän törttöilyn jälkeen ei ole se että "kylläpäs nyt olen elossa, carpe diem, onpa ihanan onnellinen ja vapaa olo!" Ei, fiilis on ollut ihan päinvastainen. Pettymys itseen, tyhjä olo, keho tuntuu raskaalta, jäykältä ja näyttääkin ihan onnettomalta.
Toki tässä kohtaa täytyy huomauttaa, että uskon että kaikella on paikkansa. Se, että olen luovuttanut treenien ja terveellisesti syömisen suhteen monen monta kertaa on kirkastanut minulle, mitä haluan ja mitä en halua. Lukemattomat törttöilyt ja harha-askeleet ovat saaneet minut tiedostamaan kaavan ja näkemään selvästi, että mukavuudenhalu on heikko lenkkini. Tiedostan nyt selkeästi, millaisina hetkinä se ilmenee ja minun tulee olla valppaana, kun mukavuudenhalu iskee.
Kehitykseni on ajassa mitattuna ollut melkoisen hidasta. Luovutan, päätän uudelleen, luovutan, päätän uudelleen. Otan askeleen eteen, kaksi taakse. Kaksi eteen, yhden taakse. Taakse, taakse, eteen, eteen. Cha cha cha. Mutta jos piirrän paperille käyrän siitä missä olin kolme vuotta sitten siihen missä olen nyt, niin se käyrä kyllä nousee. Loivasti mutta varmasti.
Se ei tule helpommaksi. Minun kykyni purra hampaat yhteen ja pysyä päätöksissäni on vain vahvistunut. Olen yhä useammin löytänyt itseni illalla sohvalta, olen juuri sytytellyt kynttilät, ladannut hyvän leffan ja aivan valmis käpertymään sohvan nurkkaan. Olen nukkunut edellisenä yönä huonosti, kehoni ei ole ihan palautunut edellisistä treeneistä ja vähän olisi nälkäkin. Ja sitten jostain muistini perukoilta kuuluu pieni huomautus: ei, tänään ei pitänyt olla lepopäivä. Se riittää minulle. Nousen ylös, vaihdan treenivaatteet päälle, haen kahvakuulan ja hyppynarun ja laitan kellon käyntiin.
Ja 45 minuuttia myöhemmin venyttelen keittiön lattialla, hikisenä ja niin kuplivan onnellisena, että naurattaa. Joku miettii että no eihän tuossa nyt ole mitään ihmeellistä, mutta minä olen juuri voittanut henkisesti kultamitalin. Muutama vuosi sitten tällaista ei olisi tapahtunut. Nykyään treenien skippaaminen ei vain ole enää vaihtoehto, jos kalenterissa ei lue lepopäivä.
Rakastan Niken tunnuslausetta Just Do It. Mietityttää, epäilyttää, väsyttää, vituttaa, laiskottaa, jännittää. Liikaa energiaa, liian vähän energiaa, liikaa aikaa, liian vähän aikaa, ei huvita, entä jos, jos vain tänään jättäisin välistä, sitten huomenna, ei kiinnosta.. Just Do It.
Hiiteen mukavuudenhalu, minä en halua olla mukavuudenhaluinen. Tiedän mitä haluan ja tiedän, ettei mukavuudenhalu auta minua sinne; pässin päättäväisyys ja periksiantamattomuus auttavat. Ja silloin kun päättäväisyyskin tuntuu olevan hukassa.. Silloin laitetaan vain jalkaa toisen eteen, niinkuin muuta vaihtoehtoa ei olisi. Vaikka olen tuhansia kertoja ottanut takapakkia kehityksessäni ja heittänyt hanskat tiskiin, olen aina poiminut ne takaisin käteen ja päättänyt uudelleen, etten luovuta. Sillä jos jotain olen oppinut tällä matkalla, niin sen että luovuttamisesta jää aina pikkuisen pahempi maku suuhun kuin siitä, että ei anna ikinä periksi. :)
18 comments:
Tästä tuli mieleen, mitä sanotaan tavoista ja opituista käyttäytymismalleista, joiden mukaan ihminen toimii "automaattiohjauksella" jos ei jaksa miettiä. Mulle on viime aikoina käynyt aika useasti niin, että treeniin meno kehtuuttaa ja vähän väsyttää/mahaa koskee/ulkona sataa räntää jne., mutta sitten kellon lähestyessä pykälää pakkaan vaan treenikamat ja lähden salille, koska ts. tuntuisi oudolta olla menemättä. :D
Joo, samaistun! Automaattiohjauksella tuppaa lipumaan ohi kaikki kiva.. Hetket, päivät, ihmeet, oivallukset, ittensä ylittämiset ja oikeestaan koko elämä. Mut how lucky are we, kun voidaan päättää ihan ite uudestaan ja uudestaan et manuaali vai automaatti :)
Totta tämäkin. Tarkotin vaan että toi "just do it" on myös tietynlaista automaattiohjausta. Tai siis jos jää kauheesti miettimään että menisinkö salille vai enkö menisi ja mitähän siellä tekisin, niin todennäköisemmin ei mene. Jos taas on päässä sellanen valmis kaava, että treenit alkaa klo 16.30, sitä ei tarvii miettiä vaan menee vaan. :)
Mulla toimii hyvin se, että päätän aina viikon alussa, minä päivänä teen mitäkin liikuntaa ja mikä päivä on lepoa. Sitten vaan automaattina toteutan suunnitelmaa edes miettimättä, että huvittaako sinne treenaamaan lähteä. Ja jos päivän aikana alkaa iskeä semmonen fiilis, että ei kyllä yhtään nappaa, niin silloin tiedän, että on parempi olla menemättä, koska olen liian väsynyt (tätä ei tapahdu usein). Totesin juuri yhtenä iltana joogatunnille pyöräillessäni, että eihän nyt erkkikään lähde kotoaan vapaaehtoisesti tällä pimeydellä, jos asiaa oikein ajattelee. Joten parempi olla ajattelematta ja tehdä vaan :)
Haha, olittekin juuri puhuneet automaattiudesta (mulla oli tää sivu aika pitkään auki, kun en ehtinyt heti kommentoida). Mä olen kokenut sen tässä liikkumisasiassa hyvänä juttuna. Teininä kun harrastin tanssia, niin ei semmoista vaihtoehtoa edes ollut mun päässä, että treenit olisi voinut jättää väliin (vaikka kuinka ois väsyttänyt tms). Toisaalta siinä oli kyllä kyse yhtä paljon intohimosta lajiin kuin automaattitoiminnasta.
Aah niin sillä tavalla automaattiohjaus :) Totta puhut, treenaamisen suhteen mäkin allekirjotan, että paras kun ei edes ajattele että olis vaihtoehtona jättää välistä :)
Niinpä! Se on vähän sama asia kuin että miettisinkö, että menenkö tänään töihin vaiks ei huvita? En miettis. Sama koskee treenaamista, jos oikeesti haluu kehittyä :)
Ihanan motivoiva kirjoitus!Mulla on aika samanlainen tarina, tosin liikun varmasti paljon sua vähemmän. Mulle toimii nykyisin se, että nappaan salikassin melkein aina töihin mukaan, vaikka en olisikaan varma, että ehdinkö salille. Sitten on pienempi kynnys mennä salin kautta kotiin töistä. Ja jos ei ehdikään, niin kassin voi jättää töihin odottelemaan seuraavaa päivää. Toinen motivoiva juttu on salijäsenyys kuntosaliketjuun, jossa on joka päivä tosi laaja valikoima ohjattuja tunteja. Ja huonolla säällä motivoi ajatus treenin jälkeisestä saunasta :)Muistan, että joskus arastelin liikkumista ja jätin liikunnat väliin lähinnä siksi, että koin olevani hirveän huono ja kömpelö. Tunne siitä alkoi joskus teininä kasvupyrähdyksen jälkeen ja jatkui edelleen pitkälle opiskeluaikoihin asti. Suhde liikuntaan kasvoi vasta sitten kun päätin, että mitä sitten; eihän liikkumaan opi muuta kuin liikkumalla.
Nyökyttelin täällä itsekseni - oon tosi samanlainen. Helposti innostuu ja alottaa, sitten alkaa väsyttää ja tekeekin mieli suklaata treenin sijaan, seurauksena luovutustauko. Jos, ja kun, niitä tuloksia haluaa, täytyy intoa jaksaa pitää yllä jatkuvasti. Treeni mulla kyllä on koko syksyn sujunu ihan tosi yllättävänkin hyvin, oon aika tyytyväinen siitä. Tosin oon tehny siitä itelleni tavallaan pakon, ihan kuin koulukin, sinne on mentävä. Ja yhtenä iltana ihan tosissaan kun itse ohjaan sen jumpan, toisina päivinä liikkuminen on vapaaehtoista, mutta salikorttikin on niin tyyris ettei viitsi maksaa turhasta! Enemmän mulla tökkii ruokavalio, en vaan saa syötyä niitä kunnon aterioita vaan sorrun napostelemaan jatkuvasti... :s Voisihan siitäkin kyllä yrittää tehdä samanlaisen "pakon", en kyllä tiedä tulisiko siitä silloin vielä ahdistavampaa.
Eih, voi kun haluisin halata tiukasti nuorta sua! <3 On ihan tosi hullunkurista, miten kovasti meijän omat ajatukset rajottaa meitä.Mäkin jännäsin joskus kaikenlaista liikuntaa, kun hävetti oma kankeus ja huono kunto. Mutta mun elämä tuli ihan hirveästi helpommaksi (kaikilla muillakin osa-aluilla) sen jälkeen kun hiffasin että a) ei ole MITÄÄN väliä mitä muut ajattelee, ajatukset on vaan ajatuksia eikä niillä oo minkäänlaista käytännön vaikutusta muhun jos en anna niiden vaikuttaa b) kaikki on ihan oikeasti niin keskittyneitä omaan napaansa, siihen miltä ne vaikuttaa muiden silmissä ja mitäköhän kaikki muut niistä ajattelee ettei niillä oo aikaa miettiä mua ja sitä miten "surkee" mä oon ja c) oikeastaan kaikkein inspiroivin tyyppi on aina se, joka yrittää kaikkein kovimpaa. Ei välttämättä se joka pääsee vaivatta jos jonkinlaiseen solmuun, hyppää vauhditta viisi metriä pituutta kevyesti kun heinäsirkka ja heittää takaperinvoltteja. Inspiroivin on just se, joka ei osaa yhtään mitään, ja yrittää silti ihan hiki otsalla, muista välittämättä, palo silmissä. Ja hei hyviä kikkoja! Ohjatut tunnit on mun mielestä alottelevien (ja miksei konkariliikkujienkin) pelastus. Käyn itekin usein tunneilla ja ne on ihan maailman paras keksintö sillon kun ei huvittais edes pierasta kuntosaliin päin. Senkun vaan menet paikalle, niin joku toinen kertoo sulle että mitä tehdä. No johan tuli pitkä vastaus, anteeksi toivottavasti et väsähtänyt kesken lukemisen :D<3Liikkumisen iloa ja ihanata joulunodotusta sinne!
Ihana jos sullakin on sujunut hyvin liikkumiset! Se on tosi palkitsevaa huomata, että yhä useammin osaa pidättäytyä mielihaluista ja tehdä sen minkä on päättänytkin tehdä :)Mä oon kanssa enemmän tai vähemmän törttöillyt ton ruokavalion suhteen, mutta nyt oon löytänyt itelleni sen parhaan tavan ja on ihan tosi hyvä ja levollinen mieli ruokailujen suhteen. Mä en tavallaan usko pakkoihin, koska musta pakko on aika negatiivissävytteinen sana. Se rajottaa. Mutta mulle se, että oon voinut löytää tasapainoisen ja hyvän suhtautumisen ruokaan vaati aika perusteellista ajatusremppaa: voi kuulostaa tosi radikaalilta, mutta mä söin yhdessä vaiheessa pari kuukautta niin, että paastosin vuorokaudesta 20 tuntia ja syömis-ikkuna oli 4 tuntia. Se oli mun kohdalla aika käänteentekevä juttu, siinä oppi kyllä itsekuria ja arvostamaan ruokaa ihan eri tavalla :) Sitten vetäisin yhdessä vaiheessa Kaisa Jaakkolan 55 päivän kickstart paleoon-"kuurin", ja silloin taas herkistyi tosi paljon nauttimaan yksinkertaisista ruoista, puhtaista mauista ja oppi lisää sitä itsekuria. Puhumattakaan siitä, että kun kehossa huomasi niin nopeasti positiivisia (sisäisiä ja ulkoisia) muutoksia, niin sitä oikein innostui siitä hommasta. Sitä ei oikeastaan enää edes halunnut palata vanhaan ihan höpöön ruokavalioon, kun keho näytti ja tuntui niin hyvinvoivalta.Mutta kaikki on erilaisia, ja jokaiselle toimii eri jutskat. Ite oon huomannu että jos joku tuntuu ahdistavalta, niin se ei luultavasti toimi. Jos joku tuntuu ajatuksena siltä, että se kutkuttaa ja jopa innostuttaa, niin se luultavasti toimii :)Ennen kaikkea nautitaan elämästä ja ruoasta, ei tää mikään oikeasti ole niin vakavaa! Johan tästäkin nyt tuli taas pitkä kommentti, saanko vedota siihen et kävin just ohjaamassa kahvakuulatunnin ja mä oon vieläkin ihan intona ja inspiroituneena siitä :D Kaikkea ihanaa sulle! :)
Eikun ihana olet, kun jaksat vastailla näin huolella! :)Tykkään tuosta sun listasta! Vieläkin kolmenkympin kynnyksellä kamppailen tuon a)-kohdan kanssa. Olen alkanut vasta nyt tajuta, kuinka järjetöntä on piitata näin paljon muiden mielipiteistä. Olet niin oikeasssa!
IHANA TEKSTI ELLA! <3: Riina
Kiiiiitos pupu! <3 Säkin oot IHANA<3
En tiiä bongailetko nää vanhoihin postauksiin tulevat kommentit, mut kommentoin silti. ;)Tykkäsin niin tästä tekstistä, aito ja inhimillinen, ja monesta kohdasta tunnistan täysin itseni. Vaikka säännöllinen viikoittainen treenaaminen onkin ollut osa elämääni reilut kymmenen vuotta, niin yhä edelleen pidän itseäni aivan liian mukavuudenhaluisena. Kaipaan seuraa ympärilleni treenatessa, joten yksin treenaaminen ei vaan nappaa. En osaa, en saa itsestäni kaikkea irti, tylsää, meen sit huomenna jumppaan... Välillä kuitenkin elämä on sen verran hektistä, että aikataulut ei oikein osu salien ryhmäliikunta-aikataulujen kanssa yhteen ja harvemmin saan kavereistakaan treeniseuraa lauantai-iltana kahdeksalta. Joskus saan raahattua itseni lenkille yms., useimmiten en.Yks asia jäi mietityttämään, nimittäin (vaikka kuinka haluisin, niin) en pysty allekirjoittamaan sitä, että treenistä tulee aina hyvä olo. Useimmiten kyllä, endorfiinit saa rakastamaan kaikkia ja kaikkea ympärillä, mutta itellä on välillä myös niitä aivan surkeita treenipäiviä, jolloin jäljelle jää lähinnä vittuuntunut fiilis. Mielen valtaa epäilys kunnon yhtäkkisestä radikaalista huonontumisesta (heh, aina se todennäköisin varmasti) ja muutenkin jää jotenkin tahmee ja pettynyt olo. Musta tuntuu, että tästä ei ikinä puhuta missään, enkä kuitenkaan usko olevani ainoa, joka kokee näin. Myönnän, että tähän saattaa myös vaikuttaa hölmö treenirytmitys, yksipuoliset treenimuodot, "vääränlainen" ruokavalio jne. Rakastan liikkua ja liikuttaa ihmisiä, mutta silti. Aina ei suju, aina ei nappaa, ja joskus tuntuu, että keho laittaa täysillä vastaan.Ja kehittymisestä vielä: ainahan kehitys tuntuu hitaalta, koska omaa kehitystä on niin vaikea havainnoida ja arvioida. Ite koen, että en ole kehittynyt viimeiseen kahteen vuoteen yhtään, ja tietyissä asioissa mitattaessa en varmasti olekaan. Kuitenkin ajattelen, että kehityshän on silti jatkuvaa, koko ajan läsnä ja sitä ei pysty pysäyttämään mikään mahti eikä voima. Vaikka puolimaratonaikani ei olekaan nopeutunut ja rasvaprosenttini on noussut, niin jaksan silti uskoa, että ehkä tässä on jossain asioissa tultu myös eteenpäin.Toivottavasti näät tän kommentin. Blogis on mahtava, kuten varmasti tiedät, kunhan muistutan. Isoja hymyjä, haleja ja rakkautta täältä multa sulle, ihan vaan koska tykkään täst sun blogist niin paljon!! :)
Moi Sanni, toki luen vanhempiinkin postauksiin tulevat kommentit! :)Se on vain ja ainoastaan inhimillistä että aina ei jaksa, eikä huvita (tosin jos se on pitkäaikaista ja jatkuvaa niin sitten voi olla että tekee vääriä juttuja tai elämässä ei muuten oo hommat ihan tasapainossa). Mutta toisaalta mietin tuota sun tilannetta myös siitä näkökulmasta, että ehkä oot liian ankara itelles? Ehkä jos sun juttu ei olekaan tosi tiukka kurinalaisuus, vaan vähän rennompi ote? Tiiätkö, tiukka jööti ei aina vaan sovi joka elämäntilanteeseen. Joskus on parempi vähän hellittää.Mun piti oikein lukea mun teksti uudestaan, koska en muista kirjottaneeni että treenistä jää aina hyvä fiilis. Kirjoitin että liike tekee keholle hyvää. Tosin nyt kun ajattelen niin en muista että milloin viimeksi treenaamisesta olisi jäänyt huono fiilis: ehkä sen vuoksi, että oon oppinut aika hyvin tunnustelemaan että mitä keho tänään kaipaa. Ja jos olo on jo matkalla salille huono ja väsynyt, niin saatankin mennä vaan venyttelemään. Silloin en löydä itteäni tilanteesta jossa olisin hampaat irvessä ja vihasena vääntänyt maksimivoimatreenin joka meni perseelleen. Tunnusteletko sä oloasi kun meet treenailemaan?Ja niinkuin sanoit, on myös tärkeetä että treeni-lepo-rytmitys on kunnossa, treenaaminen on monipuolista ja innostavaa ja ruokavalio on reilassa. Muuten vetää itsensä ihan piippuun eikä se oo kivaa kellekkään.Mulle tulee vaan jotenkin sun kommentista sellainen fiilis että sä kyllä liikut ihan tarpeeksi, mutta se ei riitä sulle? Ehkä sun kohdalla paras ratkaisu vois olla että hetkeksi hellittäisit vähän? <3Halauksia Sanni!
Kiitos, hyviä pointteja nostit esille. Sitä vaatii iteltään niin paljon asioissa, joissa haluu olla hyvä. Liikkuu riittävästi, mutta haluaa liikkua enemmän. Syö terveellisesti, mutta haluaa syödä vielä paremmin/optimaalisemmin. Voi hyvin, mutta haluaa voida vielä paremmin. On hyvä muille, mutta haluaa olla vielä parempi, olla kiva ja mielyttää kaikkia (mikä nyt on ihan idioottimainen tavoite, tiedän!)... Periaatteessa hyviä tavoitteita (paitsi toi vika), mutta jatkuva parantaminen ja ajatus siitä, että mikään ei riitä, on kyl tosi rankkaa psyykelle.Mut mä opettelen vielä, just tota itestä tykkäämistä ja armollisuutta. :) Tähän liittyy sekin, että itestä on helpompi tykätä sillon kun elää sen oman ideaalinsa mukaan. Syö ja liikkuu "oikein" ja saa kehuja ja hyväksyntää muilta. Kun vaihtoehtona ois tykätä itestään ihan joka hetki, vaikka kaikki meniskin vähän persuksilleen. Ja ainakin lopettaa oman arvonsa määritteleminen sen mukaan, mitä muut musta ajattelee.Oon jotenkin jämähtänyt siihen tilaan, että tiedostan mun (lukuisat) haitalliset ajatusmallit, mutta en osaa sit kuitenkaan korjata niitä. Vitsit, mikä avautuminen, mut enpä taida olla ainoo joka on tullu tänne sepustaa elämäntarinansa! Mutta kiitos. :)
Täällä saa aina avautua! :)Se on just noin - kun oppii olemaan ittensä paras ystävä silloinkin kun menee vähän persuksilleen, niin elämästä tulee huomattavasti helpompaa :)Älä lannistu, sä oot jo tosi pitkällä jos ylipäätään tiedostat sun ajatusmallit ja tiiät että haluut muutosta. Se ottaa aikaa, ja meillähän on koko elämä aikaa opetella! <3Ja pidä mielessä että et voi ikinä miellyttää kaikkia - tää on ollut mullekin tosi haastava juttu oppia, mutta näin se vaan on ja siinä taistelee tuulimyllyjä vastaan jos yrittää vaikuttaa muiden ajatuksiin itsestä. Kiitos itsellesi :)
Post a Comment