Mitä Meitsille kuuluu?

Mulla on tapana usein autolla ajellessani käydä keskustelua itseni kanssa. Kysyn itseltäni että mitä kuuluu, ja sitten annan palaa (käyn jostain syystä nämä keskustelut aina englanniksi, älkää kysykö miksi koska ei mitään hajua).

Anyways, eilen mulla ja Meitsillä oli 45 minuutin juttutuokio matkalla Vihdistä kotiin. Keskustelu lähti siitä, että mä kysyin iteltäni että oonko onnellinen. Ja sitten Meitsi vastasi.

That's an interesting question, kuului vastaus. Lähdetäänkö liikkeelle siitä, että määritellään onnellisuus ja se, mitä se käytännössä mulle merkkaa? 

Onnellisuus on mulle sitä, kun herään aamulla minuutin ennen herätyskelloa ja käytän sen minuutin siihen, että oikein kieriskelen siinä ilossa jota uudesta päivästä tunnen. Onnellisuus on sitä, että kyyneleet tirahtavat ihan jokaisessa mahdollisessa välissä, koska sielunsiskot ja mäyräkoiran hännän heilutuksen aikaansaama pepun vispaus ja treenin jälkeiset endorfiinit ja ihan ihan kaikki on niin saakelin kaunista. Onnellisuus on mulle sitä, että päästä varpaisiin kihelmöi. Onnellisuus on sitä, että annan sen elämänilon virrata itsestäni suodattelematta maailmaan. Onnellisuus on ennen kaikkea sitä, että tunnen joka solullani että nyt ollaan oikealla tiellä, tätä minä haluan, mitään ei puutu ja silti kokoajan tulee lisää ihania juttuja, jotka loksahtavat juuri oikeille paikoilleen. 

Siispä ei, en ole nyt onnellinen. Tässä on muutama kuukausi käyty kamppailua itseni kanssa, koska Olet Oman Onnesi Seppä ja niin pois päin ja mä en vaan onnistu siinä just nyt. Ja se tunne, että tämän ei nyt kuulu olla näin, mun kuuluisi olla onnellinen ja kiitollinen kaikesta enkä silti oo, se on hyvät ystävät ihan pirun myrkyllinen.

Siinä avautuessani syttyi oivallus jossain Kirkkonummen kohdalla. Joo mä en ole onnellinen, mutta mä voin tuntea rauhaa ja seesteisyyttä ja olla tyytyväinen. Ja tässä männä kuukausina olen aiheuttanut itselleni ihan (teki mieli kirjoittaa tarpeettoman paljon, mutta koska kaikella on tarkoitus jne., niin otanpa sittenkin vähän positiivisemman adjektiivin) kiitettävän määrän kärsimystä ajattelemalla, että nyt vaan kuule väkisin ollaan onnellisia ja vastataan hymysuin että hyvää kuuluu vaikka ihan ihan oikeasti ei kuulu paljon mitään. Roikutaan kynsin ja hampain siinä onnellisessa elämässä, yritetään pitää kiitollisuuspäiväkirjaa ja joko sanotaan jotain hyvää tai sitten ei mitään, koska vetovoiman laki ja positiivinen ajattelu. Ja jokainen "hyvää kuuluu" vahvistaa tunnetta siitä, että ei kyllä kuulu. 

Mutta mä en jaksa yhtään enää roikkua ajatuksessa siitä, mitä pitäisi olla. Mä haluan hengittää syvään, päästää otteen ja tippua kädet levällään. 

Mulla oli keväällä unelma jota ruokin ja jonka lupasin itselleni syksyllä toteuttaa. Mutta tuli velvoitteita, tuli läheisen sairaus, tuli opiskelupaikka Suomesta sille, jonka kanssa halusin unelmaani toteuttaa. Olisin voinut seurata unelmaani yksin joo, mutta yksin se ei tuntunut yhtään niin oikealta. Siispä päätin, että otan tämän suunnitelmien muutoksen haasteena, keskitän kaiken energiani itseni kurinalaiseen kehittämiseen ja siihen että hyväksyn että nyt on näin ja kohta toisin. 

Joten Meitsi, vastaukseni kysymykseesi olenko onnellinen kuuluu ihan rehellisesti näin: en ole. Tällä hetkellä vain olen. Tiedän, että asiat ovat juuri nyt näin siksi, että niiden kuuluukin olla. Uskon koko optimistisella ja luottavaisella sydämelläni siihen, että tuolla jossakin odottaa se kupliva, ylitsevuotava ja värähtelevä onnellisuus. Nyt mennään tasaisesti ja naama peruslukemilla, suoritetaan ja otetaan haasteita vastaan, paiskitaan töitä ja tehdään parhaamme. Wake up, kick ass, be kind, repeat. Ja kun sitten on jälleen aika lentää, itkeä  ja nauraa onnesta ja kiitollisuudesta, rakastaa joka solulla elämää, toteuttaa unelmia ja tuntea kaikki ihan pirun isosti, sitten tunnen kiitollisuutta myös siitä, että oli tämä harmaa, tasainen ja hampaat irvessä - vaihe.

Ja heti helpotti :)