Vanhankaupunginlahti on ehdottomasti yksi mun lempipaikoista Helsingissä. Kuohuva koski, kauniit vanhat tiilitalot, rakkauden silta satoine lukkoineen, kalastajat, rauha ja ihana arkkitehtuuri luovat ihan taianomaisen ulkoilualueen keskelle Helsinkiä.
Ja voi jösses, miten upea tämä paikka on syksyllä. Kävelimme pitkän, verkkaisen lenkin poikaystäväni kanssa ja ilmoitin, että muutamme tänne joku päivä. Kun kävelimme ohi vanhojen, asunnoiksi restauroitujen punatiilisten tehdasrakennusten, mielikuvitukseni lähti juoksemaan. Heitin poikaystävälleni, että katso meidän koti näkyy tuolla, näetkö? Tuo reunimmainen asunto, jossa on lasitettu parveke, korkeat ikkunat ja valkoinen sisustus, mennäänkö kotiin? Mennään saunaan, makaronilaatikko on uunissa, vilvoitellaan parvekkeella ja syödään eilen väsäämäni mutakakun jämät parvekkeella viltin alla. Poikaystäväni nauroi ja kysyi, että soiko kotona Bob Marley? Joo soi. Ja kynttilät palaa.
Toive on kerrottu maailmankaikkeudelle, nyt vaan odotellaan tilauksen saapumista.
Tiiättekö, musta tuntuu että mulla on paljon isoja unelmia. Ja mulla on takalistossa tällä hetkellä semmoinen kutina, että voin saavuttaa ihan mitä ikinä haluan. Me kaikki voidaan, kun vaan uskalletaan uskoa niihin unelmiin ja kertoa meijän toiveet ääneen.
Mutta ennen kaikkea nautitaan tästä hetkestä ja tajutaan ettei oikeasti tarvita mitään lisää voidaksemme olla onnellisia. Joku viksu joskus sanoi, että elämä on tässä ja nyt. Ja se elämä on ihan vitsin kaunista.
Huomaan, että onnellisuuteni kulkee aikalailla käsikädessä mielenrauhan kanssa. Silloin kun ajatukset juoksevat villisti enkä tietoisesti pyri hiljentämään välillä mieltäni, keskittymään läsnäolevaan hetkeen tai muuten luo "taukoja" päivään, tuntuu että päivät vaan juoksee ohi. En nauti mistään toden teolla, en huomaa kaikkia kauniita hetkiä ja asioita. En huomaa, että olen elossa ja että tämä elämä on ihmeellinen lahja.
Pyrinkin siis pitkin päivää saamaan mieleni kiinni, jos ajatukset juoksevat turhan lujaa: mulle omaan hengitykseen keskittyminen on sellainen, mikä vetää huomion aina tosi tehokkaasti tähän hetkeen ja tyhjentää mielen. Lisäksi ihan sellaiset asiat, että keskittyy välillä jokaiseen askeleeseen, liikeeseen, siihen miltä joku asia tuntuu käsissä, miltä ruoka maistuu, miltä tuuli tuntuu iholla.. kaikki sellaiset rauhoittaa ja toisaalta auttaa taas keskittymään paremmin asioissa, jotka vaatii keskittymistä ja ripeyttä.
Tietyt rutiinit ja sopiva kurinalaisuus tuo myös rauhaa ja onnellisuutta. Kolme mun henkilökohtaista suosikkia on 1. joka-aamuinen jääkylmä suihku (aivan satavarmasti häviää ajatukset päästä!) 2. terveellinen ja puhdas ruokavalio sekä tietoiset valinnat syöminkien suhteen 3. treeni, pitkä venyttely ja sen jälkeinen seuraava puol tuntinen, kun on ihan zen! Oikeastaan koko loppupäivän on ihan älyttömän paljon parempi fiilis, kun on liikuttanut kehoa.
Huomaan, että mitä enemmän päivään saa tällasia läsnäolon hetkiä, jolloin mieli on oikeesti hiljaa ja sitä vaan on ja elää hetkessä, niin sitä paremmin kaikki sujuu ja sitä tehokkaampi, energisempi ja parempi olo.
Miten muut, pyrittekö välillä tietoisesti rauhoittumaan ja huolehtimaan omasta henkisestä hyvinvoinnista? :)
Kävin napsaisemassa muutamat kuvat ystävästäni ja hänen hienosta, lähes kolmekymppisestä ponivanhuksesta. Tämä herra tuli ystävälleni hänen ollessa ihan pikkutyttö, ja näiden kahden välinen yhteys oli kyllä ihan käsinkosketeltava. Minua on aina kiehtonut ihan valtavasti se, että ihmisen ja eläimen välille voi syntyä niin vahva side. Meinaa melkein tulla tippa linssiin kun miettii sitä että hevoset ovat luonnostaan saaliseläimiä ja me ihmiset niille petoja, ja kaikista niiden luonnollisista vaistoista huolimatta ne antavat meidän koskettaa, nousta selkäänsä ja ohjata, antavat meidän hoitaa ja jopa johdattaa niitä. Siinä on jotain ihan äärimmäisen kaunista.
Annapa kun Ella näyttää miten se heppa lopettaa sen ruohon syömisen, tosta kun vähän kiskastaan
“I think that we are like stars. Something happens to burst us open; but when we burst open and think we are dying; we’re actually turning into a supernova. And then when we look at ourselves again, we see that we’re suddenly more beautiful than we ever were before.” ― C. JoyBell
Kävin jokin aika sitten facebookissa mielenkiintoista keskustelua tutun kanssa siitä, että saako ihminen kaiken kasvavan positiivisuusajattelun ja self help-kirjallisuuden aikana enää olla surullinen tai voida huonosti. Kirjoitin silloin keskustelusta inspiroituneena itselleni muistiinpanoksi tämän tekstin, joka sattumalta osui silmiini juuri tänään. Olen ollut pidempään enemmän tai vähemmän stressaantunut, uupunut ja levoton. Minulla on vähän taipumus taistella näitä fiiliksiä vastaan ja olla turhan ankara itselleni silloin kun masentaa, ja niinpä tämä allaoleva ajatuksenvirtani (jonka olen kirjoittanut huomattavasti paremmasta olotilasta käsin) osui kuin nyrkki silmään:
"Minun mielipiteeni on tämä: no totta hitossa saa olla surullinen. Oman kokemuksen kautta olen todennut, että elämä on elämää hyvässä ja pahassa, eikä siinä mennä kuin pää edellä puuhun jos kieltää itseään tuntemasta tiettyjä tunteita. Kun on paha olla, luo itselleen vain lisää pahaa oloa jos taistelee sitä vastaan ajattelemalla, etten saa tuntea näin.
Se, että osaa olla itselleen rehellinen ja samaan aikaan lempeä on omasta mielestäni valtavan ihailtavaa. Se, että tajuaa että nyt olen surullinen ja antaa silti siinä vaiheessa itselleen ison halin ja antaa tuntea ihan kaiken, vaatii paljon. Mutta on myös hyvä ymmärtää että se mitä muut ajattelevat ja millaisia meidän pitäisi muiden mielestä olla ja se, mitä itse ajattelemme ja haluamme ovat kaksi eri asiaa.
Huomaan ainakin itse, että silloin kun minulla on rähmäinen fiilis, olen herkempi sille mitä muut ajattelevat. Ja niiden päivien varalle haluan nyt muistuttaa itseäni: sillä ei ole MITääN väliä, mitä muut ajattelevat. älä kysy muilta, onko hyväksyttävää olla surullinen. Et voi ikinä miellyttää kaikkia. Ikinä. Tämä pätee hyvässä ja huonossa. Vain sinä määrität, kuinka elämääsi elät. Jos pahan olon keskellä otat vielä paineita siitä että mitäköhän muut tästä ajattelevat, niin anna itsellesi kevyt läpsy ja kysy, että eikö tässä ole tarpeeksi haastetta muutenkin.
Tosiasia on, että elämä koostuu ylä-ja alamäistä. Elämään kuuluvat epäonnistumiset siinä missä onnistumisetkin. Surut siinä missä ilot. Koen itse, että tämän koko homman pointtina ei ole se, että pääsisi siihen pisteeseen ettei koskaan ole alamäkiä. Homman pointti on juurikin siinä, oppiiko hyväksymään ne kaikki osaksi matkaa. Oppiiko tajuamaan, että this too shall pass, sekä hyvässä että huonossa. Ettei mikään ole ikuista, mutta silloin kun mennään ylös niin nautitaan rehellisesti. Silloin kun mennään alas niin saa mennä, pidetään itseä kädestä kiinni ja sanotaan että se on ihan ookoo.
Ollaan lempeitä itsellemme ja muille. Jos minulla on paha olla, minulla saa olla paha olla. Jos toisella on paha olla, saa olla. Annetaan sille hali."
Mä aijon nyt olla vähän lempeempi itelleni. Keskittyä nauttimaan hetkistä (tänä aamuna ihania semmoisia on ollut mm. kahvimaidonhakureissu ja lämmin syysaurinko, kylmän suihkun jälkeinen fiilis, kolme kuppia aamukahvia omasta muumimukista, unelmien manifestointi ja just nyt ajatus siitä, että mulla on ihan kokonainen vapaapäivä edessä) ja toisaalta hyväksymään, että välillä ei pysty nauttimaan, välillä ottaa päähän ja väsyttää. Se menee kyllä ohi. Yleensä kaikkein nopeimmin silloin, kun antautuu sille.
