Lapsuudenkotini myytiin vuosi sitten, mutta tässä maailmassa on edelleen pysynyt muuttumattomana yksi paikka, jossa olen ottanut ensimmäisiä askeliani ja opetellut uimaan, juoksemaan, katsellut niin monet talviyöt tähtiä ja juhannukset kokkoa, veneillyt ja paistanut lettuja, itkenyt, nauranut, leikkinyt, rakastanut ja tuntenut aina oloni turvalliseksi ja hyväksi.. Se paikka on isovanhempieni mökki Pellingissä. Se että on ollut tällainen paikka on asia, josta olen ikuisesti kiitollinen erityisesti nyt kun tämä kaikki ei olekaan enää itsestäänselvää tai tulevaisuutta.
Tulimme tänne äidin kanssa maanantaina, ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen. Kävelin kassit terassille kannettuamme sisälle ja vedin keuhkot täyteen niin rakasta tuoksua. Kokeilin takan, pöytien ja hirsiseinien pintoja, kurkkasin karkkikippoon vanhasta tottumuksesta.
Nappasin käteeni vanhan lelukoirani jota isovanhempieni koira, maailman paras koira, aina söi. Se tuoksui edelleen koiralta ja se tuoksui kodilta. Se oli ihan liikaa. Kyyneleet alkoivat valua valtoimenaan ja tunteiden kirjo oli niin iso, etten edes yritä selittää tai miettiä mitä tunteita minussa heräsi. Annoin kaiken tulla, hengitin ja itkin ja hengitin. Ehkä päällimmäisiä tunteita olivat ne, että olen vihdoin kotona ja kiitollisuus siitä, että pääsin vielä kokemaan tämän paikan.
Vietimme ihanat kaksi päivää. Sanoimme lähtiessä, että ensi kesänä uudelleen. Mutta jostain syystä en pysty karistamaan tunnetta siitä, että nämä olivat lopulliset hyvästit tälle paikalle.
Juuri nyt tuntuu samanaikaisesti haikealta, surulliselta, hyvältä, kiitolliselta ja rauhalliselta.
Olen viime aikoina keskittänyt vähän enemmän huomiota vatsalihasten harjoittamiseen, sillä muutama viikko sitten olin tosiaan tilanteessa, jossa selkäni oli aivan kauhean kipeä ja jumissa. Tajusin että suurin syy kipuiluun oli se, että olin tehnyt siltoja ja muita selkään painottuvia harjoituksia muutaman kuukauden aika reippaasti, mutta vartalon etupuoli oli jäänyt vähemmälle huomiolle. Epätasapaino lihasten välillä antoi kuulua itsestään särkynä.
Tässä siis muutamia mun lemppareita äbsien harjoittamiseen! :) Kaikkein tärkeintähän ei ole se, että kuinka monta miljoonaa toistoa tehdään vaan se, että jokainen toisto tehdään hallitusti ja harjoitettaviin lihaksiin keskittyen. Ja kaikissa selällään tehtävissä liikkeissä tuleepi keskittyä siihen, että alaselkä pysyy tiukasti lattiassa; tee liike siis vain niin pitkälle, ettei selkä irtoa maasta.
1. Kuntopallon vienti pään yläpuolelta jalkojen väliin & jaloilla alas
2. Kattoa kohti rutistus (halutessa lisäpainon kera, ei todellakaan ole välttämätön! Kun keskittyy rutistamaan, työntämään käsillä suoraan kohti kattoa ja pitämään jalat suorina, eikä päästä jännitystä missään vaiheessa, niin polttaa kyllä ihan taatusti ilmankin painoa)
3. Tiikerintoukka! En tiedä, onko tällä liikkeellä joku ihan oikeakin nimi, mutta jos ei, niin tätä saa huoletta käyttää :) Homma menee näin: Aloita alaspäinkatsova koira-asennosta. Tuo polvea hitaasti ja hallitusti kohti nenää, anna polvelle pusu ja vie sitten jalka hitaasti taakse suoraksi. Toista toiselle puolelle.
Semmoisia! Ei muuta tällä erää, mä kiemurtelen nyt miehen kainaloon nauttimaan tästä illasta ja huomenna ajelen aamulla Porvoon saaristoon maailmankaikkeuden rakkaimpaan kolkkaan ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen: isovanhempien mökille! Voi juksanpujut, meinaa tulla tippa linssiin jo pelkästä ajatuksesta :) Erinäisistä vähän ikävistä perhekuvioista johtuen en ole siellä vieraillut toissasyksyn jälkeen syystä että paikka sisältää niin valtavasti muistoja, joita en ollut vielä valmis verestämään. Mutta kun idea mökkireissusta toissapäivänä päähäni putkahti ja aloin hymyillä, tiesin että nyt olen valmis. Aijon istua takan edessä, maata laiturilla, saunoa, käydä tottakai meidän lapsena itse rakentamalla puumajalla, halailla perhettäni ja ennenkaikkea nauttia ihanihan kaikesta :)
Ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille tiikerintoukille ja laiskiaisenlapsille!
Mulla on tapana usein autolla ajellessani käydä keskustelua itseni kanssa. Kysyn itseltäni että mitä kuuluu, ja sitten annan palaa (käyn jostain syystä nämä keskustelut aina englanniksi, älkää kysykö miksi koska ei mitään hajua).
Anyways, eilen mulla ja Meitsillä oli 45 minuutin juttutuokio matkalla Vihdistä kotiin. Keskustelu lähti siitä, että mä kysyin iteltäni että oonko onnellinen. Ja sitten Meitsi vastasi.
That's an interesting question, kuului vastaus. Lähdetäänkö liikkeelle siitä, että määritellään onnellisuus ja se, mitä se käytännössä mulle merkkaa?
Onnellisuus on mulle sitä, kun herään aamulla minuutin ennen herätyskelloa ja käytän sen minuutin siihen, että oikein kieriskelen siinä ilossa jota uudesta päivästä tunnen. Onnellisuus on sitä, että kyyneleet tirahtavat ihan jokaisessa mahdollisessa välissä, koska sielunsiskot ja mäyräkoiran hännän heilutuksen aikaansaama pepun vispaus ja treenin jälkeiset endorfiinit ja ihan ihan kaikki on niin saakelin kaunista. Onnellisuus on mulle sitä, että päästä varpaisiin kihelmöi. Onnellisuus on sitä, että annan sen elämänilon virrata itsestäni suodattelematta maailmaan. Onnellisuus on ennen kaikkea sitä, että tunnen joka solullani että nyt ollaan oikealla tiellä, tätä minä haluan, mitään ei puutu ja silti kokoajan tulee lisää ihania juttuja, jotka loksahtavat juuri oikeille paikoilleen.
Siispä ei, en ole nyt onnellinen. Tässä on muutama kuukausi käyty kamppailua itseni kanssa, koska Olet Oman Onnesi Seppä ja niin pois päin ja mä en vaan onnistu siinä just nyt. Ja se tunne, että tämän ei nyt kuulu olla näin, mun kuuluisi olla onnellinen ja kiitollinen kaikesta enkä silti oo, se on hyvät ystävät ihan pirun myrkyllinen.
Siinä avautuessani syttyi oivallus jossain Kirkkonummen kohdalla. Joo mä en ole onnellinen, mutta mä voin tuntea rauhaa ja seesteisyyttä ja olla tyytyväinen. Ja tässä männä kuukausina olen aiheuttanut itselleni ihan (teki mieli kirjoittaa tarpeettoman paljon, mutta koska kaikella on tarkoitus jne., niin otanpa sittenkin vähän positiivisemman adjektiivin) kiitettävän määrän kärsimystä ajattelemalla, että nyt vaan kuule väkisin ollaan onnellisia ja vastataan hymysuin että hyvää kuuluu vaikka ihan ihan oikeasti ei kuulu paljon mitään. Roikutaan kynsin ja hampain siinä onnellisessa elämässä, yritetään pitää kiitollisuuspäiväkirjaa ja joko sanotaan jotain hyvää tai sitten ei mitään, koska vetovoiman laki ja positiivinen ajattelu. Ja jokainen "hyvää kuuluu" vahvistaa tunnetta siitä, että ei kyllä kuulu.
Mutta mä en jaksa yhtään enää roikkua ajatuksessa siitä, mitä pitäisi olla. Mä haluan hengittää syvään, päästää otteen ja tippua kädet levällään.
Mulla oli keväällä unelma jota ruokin ja jonka lupasin itselleni syksyllä toteuttaa. Mutta tuli velvoitteita, tuli läheisen sairaus, tuli opiskelupaikka Suomesta sille, jonka kanssa halusin unelmaani toteuttaa. Olisin voinut seurata unelmaani yksin joo, mutta yksin se ei tuntunut yhtään niin oikealta. Siispä päätin, että otan tämän suunnitelmien muutoksen haasteena, keskitän kaiken energiani itseni kurinalaiseen kehittämiseen ja siihen että hyväksyn että nyt on näin ja kohta toisin.
Joten Meitsi, vastaukseni kysymykseesi olenko onnellinen kuuluu ihan rehellisesti näin: en ole. Tällä hetkellä vain olen. Tiedän, että asiat ovat juuri nyt näin siksi, että niiden kuuluukin olla. Uskon koko optimistisella ja luottavaisella sydämelläni siihen, että tuolla jossakin odottaa se kupliva, ylitsevuotava ja värähtelevä onnellisuus. Nyt mennään tasaisesti ja naama peruslukemilla, suoritetaan ja otetaan haasteita vastaan, paiskitaan töitä ja tehdään parhaamme. Wake up, kick ass, be kind, repeat. Ja kun sitten on jälleen aika lentää, itkeä ja nauraa onnesta ja kiitollisuudesta, rakastaa joka solulla elämää, toteuttaa unelmia ja tuntea kaikki ihan pirun isosti, sitten tunnen kiitollisuutta myös siitä, että oli tämä harmaa, tasainen ja hampaat irvessä - vaihe.
Treeni-innon ja inspiraation ollessa kovimmillaan sitä helposti vain painelee menemään ja ajattelee olevansa ihan kone. Joo joo mä lepään sitku. Nyt olen itse tilanteessa, jossa selkärangassa vihlaisee pieninkin taaksetaivutus, toinen polvi ei pelitä, voimatasot laskevat joka päivän harjoituksissa ja niskahartiaseutu on niin tukossa, että meinaa päästä itku ja oksennus kivusta kun toinen vähän painelee selkää.
Mitäs sitten?
No sitten tullaan tietysti kirjoittelemaan ohjeita muille, että miten välttyä tällaiselta tilanteelta. Tai jos vahinko on päässyt käymään, niin millaisilla toimenpiteillä sitä voidaan korjata ja ehkäistä jatkossa! :)
1. VENYTTELE. Eikun ihan oikeasti. Venyttele aina treenin jälkeen 15-20 minuuttia (huomio: venyttelyksi ei lasketa paria etureisivenytystä ja sen jälkeen instagramissa vietettyjä viimeisiä 14 minuuttia). Käy koko keho läpi, keskity erityisen huolella niihin lihaksiin joita tänään harjoitit. Venyttele myös pitkin päivää ja jos sattuu käymään sillälailla että treeni on aamulla ja seuraavat 10 tuntia töissä istumista, tutustu käsitteeseen taukojumppa ja harjoita sitä vähintään tunnin välein. FOR REAL.
2. HUOLELLISET ALKULäMMITTELYT. Lämpö päälle ja pieni hiki pintaan, mutta sen lisäksi kohdistettua lämmittelyä niille lihaksille ja nivelille, jotka tulevassa treenissä ovat pääosissa. Itse olen juuri nyt ymmärtänyt erityisesti huoltavien liikkeiden ja lihasten aktivoimisen tärkeyden. Tällaisina liikkeinä omalla kohdallani esimerkiksi etureisien aktivointi pitkin päivää polvien tukemiseksi, lonkankoukistajien venyttäminen ja avaus takaosastotreenin aluksi sekä vatsalihasten aktivointi ennen rajuja taaksetaivuttelusessioita.
3. NESTEYTä. Pystyt juomaan kyllä vielä vähän enemmän vettä. Lisää erityisesti lämpimällä joukkoon välillä vähän suolaa.
4. SYö OIKEIN. Mitä se sitten kullekin tavoitteiden ja elämäntilanteen mukaan tarkoittaa, mutta opettele yksinkertaiset perusasiat. Huolehdi, että saat esimerkiksi treenin jälkeen vähintään palautusjuoman, joka ehkäisee lihaskipuja ja auttaa palautumista. Ei mitään sokerilisäainepommeja, vaan ihan ehtaa puhdasta proteiinisheikkiä tai vaikkapa sitrulliinimalaattia. Muista myös syödä kunnolla, kanankäppyrä ja salaatinlehti ei auta sinua matkallasi kohti tavoitetta (oli se sitten painonpudotus, kokonaisvaltainen hyvinvointi, kehonrakennus tai urheilusuoritukset).
5. NUKU JA LEPää. No ne kahdeksan tunnin yöunet. Ja meditointi. Ja vapaapäivät. Ja joskus, jos on mennyt tosi lujaa ja tosi pitkään, pidä vaikka ihan kokonainen vapaa/kevyt viikko.
6. HIERONTA/OSTEOPATIA/NAPRAPATIA/WHATEVER. Tässä vaiheessa energiahoito ei ole enää paras mahdollinen hoitomuoto. Varaa itsellesi ihan rehellinen urheiluhieronta hyvälle hierojalle ja todista itsellesi, ettei hieronta ole mikään höpöhöpö lyhyen tähtäimen ratkaisu (Nimimerkillä elämäni ensimmäinen hieronta varattuna).
7. OLE REHELLINEN ITSELLESI JA KUULOSTELE KEHOASI. Kun liikutaan päättäväisesti, tavoitteellisesti ja paljon, sellaiset asiat kuin lihaskivut, kireydet ja ajoittaiset kipuilut ovat osa kakkua. Mutta opi tunnistamaan, onko kyseessä laiskuus, väsymys ja terve lihaskipu vai ihan oikeasti nivelkivut, suorituksia haittaavat jatkuvat säryt ja laskenut suorituskyky. Heräsin itse tänään aamulla siihen, että yläselän kivut ilmenivät pääkipuna ja kuvottavana olona ja sängystä ylös noustessa polvesta vihlaisi. Siispä suunniteltu kuntonyrkkeily sai jäädä välistä ja aamukahvia juodessani varailin itselleni hieronnan, kirjoitin muistiinpanoja ja laadin uuden treeniohjelman jossa kehonhuolto sai entistä tärkeämmän roolin. Niin paljon kuin rakastankin treenejäni ja endorfiinipöllyä, tuntuu ajatus viikon levosta tällä hetkellä todella huojentavalta ja oikealta.
Ihanaa viikkoa ihmiset, hyviä treenejä ja sitäkin parempia kehonhuoltohetkiä! :)
Päädyin tänään lueskelemaan blogitekstejä, jotka käsittelivät enemmän tai vähemmän aiheita vapaus, oman elämän herruus, terve itsekkyys, muiden mielipiteistä välittämättömyys ja rohkeus.
Minulle nuo kaikki termit edustavat positiivista elämänasennetta ja onnellisuuden kannalta aika oleellisia arvoja.
Kaikkien näiden bloggaajien tarkoitus oli myöskin rohkaista, tukea ja herätellä ihmisiä hyvässä hengessä olemaan oman onnensa seppiä. Mycosmon bloggaaja Marika lainasi alla olevaa Tommy Hellstenin katkelmaa:
"Jos hiukan yksinkertaistetaan, on olemassa kahdenlaisia ihmisiä: heitä, jotka henkensä kaupalla laskevat koskessa, kolhiintuvat kiviin, kastuvat ja ovat hukkua kanootin kaatuessa, ja heitä, jotka huutavat rannalla ohjeita, tietävät paremmin, kritisoivat ja jopa halveksuvat koskessa kolhiintuvia.Toisin sanoen on olemassa ihmisiä, jotka elävät, ja ihmisiä, jotka eivät itse elä vaan kritisoivat niitä, jotka elävät. Jälkimmäiset tyytyvät hengissä selviytymiseen, kun taas edelliset ottavat riskejä ja ryvettyvät. Edelliset viettävät koskesta selviydyttyään riemujuhlaa, kohottavat maljan elämälle ja onnistumiselleen. Jälkimmäiset seuraavat juhlamenoja syrjästä,vähättelevät niitä ja toteavat, että paljon melua tyhjästä. Miksi monet juuttuvat turvallisuuteen ja luovat tulevaisuutta, joka onkin yhä enemmät menneisyyttä? Miksi emme uskalla astua tyhjän päälle,pudota kuiluun ja eksyä tulevaisuuteen, joka on täysin erilainen kuin menneisyys? Miksi piilotamme leiviskämme, kaivamme sen maahan ja varmistamme, ettemme vain menetä sitä, mitä olemme onnistuneet saamaan? Kyse on kahdesta ihmisen perustarpeesta - vapaudesta ja turvallisuudesta - joiden välillä tasapainottelemme vaihtelevalla menestyksellä. Koskessa kolhiintuvat vain ne, joilla on varaa kolhiintua. Heidän ihmisarvonsa ei ole kiinni virheistä tai erehtymisen pelosta. Heidän ihmisarvonsa perustuu siihen, että he elävät rakkaudessa."
Tykkäsin.
Seuraavaksi surffailin tieni Eeva Kolun tähän tekstiin. Tykkäsin. Sitten eksyin kommenttiboksiin. Virhe.
Kommenttiboksissa tuli hyvin selkeästi esille tuo Tommy Hellstenin ylemmän katkelman kärjistetty ihmistyyppien jako kahteen. Toiset saivat teksistä inspiraatiota, iloa, rohkeutta ja hyvää viilistä. Toiset ottivat nokkiinsa ja nousivat barrikaadeille, koska tuollainen itsensä ajatteleminen johtaa lopulta siihen, että vauvoja tapetaan ja aviopuolisoita petetään ja sotia käydään. (Sitten on ne kolmannet sympaattiset Forrest Gumpit, jotka ovat aivan täysin tyytyväisiä eivätkä oikeastaan ole mitään mieltä, mutta niitä tyyppejä ei kommenttibokseissa näy :) )
Vetää hiljaiseksi. Siinä, että ihan OIKEASTI haluaa voida hyvin ja oppii olemaan välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä, ei ole MITääN väärää. Siitä EI synny sotia, murhia, varkauksia tai toisten ihmisten tietoista loukkaamista.
Väitän että kukaan, joka satuttaa tieten tahtoen toista ihmistä, ei ole onnellinen. Sellainen ihminen ei tiedä, mitä rakkaus on, sellainen ihminen ei tunne mielenrauhaa. Juu, sellainen ihminen ajattelee taatusti itsekkäästi, mutta terveen itsekkyyden ja sairaan itsekkyyden alkumotiivi ratkaisee lopputuloksen: oletko itsekäs, koska haluat olla paras versio itsestäsi, haluat olla hyvä, haluat olla onnellinen ja haluat tuoda hyvää tähän maailmaan? Tiedostat, että sinä pitelet avaimia siihen, kuinka kulloinkin asioihin suhtaudut? Huomatkaa käsitteiden positiivinen vire.
Sen sijaan ikävästi itsekkäiden tekojen takana on aina ja poikkeuksetta pelko, tyytymättömyys ja se, että tuntee olevansa hukassa tai uhri. Kostonhimo, vallanhimo, rahanhimo. Tyytymättömyys omaan elämään ja ajatus siitä, että ratkaisu löytyy ulkopuolelta ja joku muu on vastuussa.
Ja selvyyden vuoksi: tarkoitukseni ei ole arvostella ketään. Itseasiassa pyrin elämässäni siihen, että minun asiani on aina ja ainoastaan se, millainen minä haluan olla ja miten minä suhtaudun asioihin. Energiaa ei ole, enkä edes halua että olisi siihen, että miettisin kuinka jonkun toisen tulisi elää elämäänsä. Olen seurannut todella pitkään ja todella läheltä minulle läheisiä ihmisiä, jotka tekevät joko itselleen tai muille pahaa. Ja ainoastaan yhden asian olen oppinut (ja pikkuhiljaa myös sisäistämässä): minä en VOI elää tai päättää muiden puolesta. Voin taistella vastaan henkisesti ja fyysisesti, itkeä, raivota, puhua, rohkaista, olla toisen kanssa päivin ja öin ja rukoilla, mutta jokainen päättää loppukädessä siitä, mitä tekee ja ajattelee. Olen ihan liian pitkään vaivannut omaa mieltäni sillä, että jollakulla toisella on paha olla. Se ei yksinkertaisesti hyödytä ketään. Tämä maailma ei muutu paremmaksi sillä, että mietimme, kuinka toisten tulisi elää elämäänsä tai surkuttelemme niitä asioita jotka ovat huonosti. Maailma muuttuu paremmaksi sillä, että mietimme jokainen ihan keskenämme, kuinka haluamme itse elää. Ja sitten otamme vastuun omiin käsiimme ja ryhdymme tuumasta toimeen.
Sanoi Dalai Lama
Tähän pyrin itse: en ajattele, mitä muut ajattelevat. En tee yhtään mitään vasten tahtoani vain miellyttääkseni muita. En koskaan laita vastuuta omasta hyvinvoinnistani kenenkään muun harteille. En myöskään syytä ketään vastaavasti pahasta olostani. Ja se, että olen ymmärtänyt ja toteutan kaikkia näitä elämässäni, on tuonut ihan rajattomasti onnea, iloa, hyvinvointia, vapautta ja rakkautta elämääni. Jos joku on sitä mieltä, että JES, niin haluan halata. Jos joku on sitä mieltä, että olen naiivi, itsekäs, hyväuskoinen tai muuten vain väärässä, niin haluan halata vielä vähän lujemmin. En sarkastisesti, en tuomitsevasti, en kertoakseni että voi sinua raukkaa kun olet hukassa. Vain halata, koska jos jotain olen tajunnut niin sen, että pahaa ei poisteta pahalla. Sitä poistetaan syvältä sisältä kumpuavalla rakkaudella ja myötätunnolla, jos millään. Jopa ja ihan erityisesti niitä kohtaan, jotka haluavat sinulle pahaa.
Koko maailman kokoinen halaus. Silläkin uhalla, että joku suivaantuu. :)
Tein tämän kakun käyttäen ohjeen pohjana Ainon vanilja-tyrnikakkua, mutta muokkailin siitä joidenkin ainesosien puutteessa puolukka-suklaakakun. Tämä herkku on tosi yksinkertainen valmistaa, ainoa haaste on odotella kakun jähmettymistä. Tätä pohjaa varioimalla voi tehdä vaikka minkälaisia kakkuja, eivätkä puolukat tietenkään ole välttämätön täyte vaan ne voi korvata millä vaan marjoilla/hedelmillä :) Itse tykkäilen niin kovasti tuosta happaman puolukan ja tumman suklaan yhdistelmästä, että niistä on tullut tänä kesänä varioitua jos jonkinmoisia herkkuja.
Blendaa tehosekoittimessa aluksi pähkinät ja mulperinmarjat rouheeksi, lisää sen jälkeen loput ainekset ja jatka sekoittamista kunnes kaikki on jotenkuten sekaisin. Jos sinulla on Vitamix-blenderi, homman tulisi tapahtua aika mutkattomasti. Jos taas käytät ihan tavallista blenderiä, joudut todennäköisesti keskeyttämään blendaamisen muutamaan otteeseen ja kaapimaan sössöä reunoilta. Ole kärsivällinen, kun tarpeeksi monta kertaa kaavit massaa keskemmälle niin kyllä se siitä sekoittuu. Itse tykkään, että pohjassa on vähän rakennetta ja pureskeltavaa, enkä sekoita sitä ihan sileäksi. Kun olet tyytyväinen tulokseen, levitä pohja tasaisesti kakkuvuokaan. Tästä ei tule hirveän isoa satsia, kakkuvuoka jonka halkaisija on noin 18cm on aika passeli. Laita pohja hetkeksi jääkaappiin.
Blendaa sekaisin kaikki ainekset, maistele ja lisää tarvittaessa makeutusta ja puolukoita. Kun olet tyytyväinen makuun, ota pohja jääkaapista ja kaada täyte sen päälle.
Lisäile sulaan kookosöljyyn kaakaojauhetta ja makeutusta oman makusi mukaan. Kuorrutuksen tulisi olla paksua mutta kuitenkin sen verran juoksevaa, että saat levitettyä sen nuolijalla jähmettyneen kakun päälle. Koristele koko komeus puolukoilla, pakasta kakkua tunnin verran ja anna seistä hetki huoneenlämmössä ennen tarjoilua.