Päädyin tänään lueskelemaan blogitekstejä, jotka käsittelivät enemmän tai vähemmän aiheita vapaus, oman elämän herruus, terve itsekkyys, muiden mielipiteistä välittämättömyys ja rohkeus.
Minulle nuo kaikki termit edustavat positiivista elämänasennetta ja onnellisuuden kannalta aika oleellisia arvoja.
Kaikkien näiden bloggaajien tarkoitus oli myöskin rohkaista, tukea ja herätellä ihmisiä hyvässä hengessä olemaan oman onnensa seppiä. Mycosmon bloggaaja Marika lainasi alla olevaa Tommy Hellstenin katkelmaa:
"Jos hiukan yksinkertaistetaan, on olemassa kahdenlaisia ihmisiä: heitä, jotka henkensä kaupalla laskevat koskessa, kolhiintuvat kiviin, kastuvat ja ovat hukkua kanootin kaatuessa, ja heitä, jotka huutavat rannalla ohjeita, tietävät paremmin, kritisoivat ja jopa halveksuvat koskessa kolhiintuvia.Toisin sanoen on olemassa ihmisiä, jotka elävät, ja ihmisiä, jotka eivät itse elä vaan kritisoivat niitä, jotka elävät. Jälkimmäiset tyytyvät hengissä selviytymiseen, kun taas edelliset ottavat riskejä ja ryvettyvät. Edelliset viettävät koskesta selviydyttyään riemujuhlaa, kohottavat maljan elämälle ja onnistumiselleen. Jälkimmäiset seuraavat juhlamenoja syrjästä,vähättelevät niitä ja toteavat, että paljon melua tyhjästä. Miksi monet juuttuvat turvallisuuteen ja luovat tulevaisuutta, joka onkin yhä enemmät menneisyyttä? Miksi emme uskalla astua tyhjän päälle,pudota kuiluun ja eksyä tulevaisuuteen, joka on täysin erilainen kuin menneisyys? Miksi piilotamme leiviskämme, kaivamme sen maahan ja varmistamme, ettemme vain menetä sitä, mitä olemme onnistuneet saamaan? Kyse on kahdesta ihmisen perustarpeesta - vapaudesta ja turvallisuudesta - joiden välillä tasapainottelemme vaihtelevalla menestyksellä. Koskessa kolhiintuvat vain ne, joilla on varaa kolhiintua. Heidän ihmisarvonsa ei ole kiinni virheistä tai erehtymisen pelosta. Heidän ihmisarvonsa perustuu siihen, että he elävät rakkaudessa."
Tykkäsin.
Seuraavaksi surffailin tieni Eeva Kolun tähän tekstiin. Tykkäsin. Sitten eksyin kommenttiboksiin. Virhe.
Kommenttiboksissa tuli hyvin selkeästi esille tuo Tommy Hellstenin ylemmän katkelman kärjistetty ihmistyyppien jako kahteen. Toiset saivat teksistä inspiraatiota, iloa, rohkeutta ja hyvää viilistä. Toiset ottivat nokkiinsa ja nousivat barrikaadeille, koska tuollainen itsensä ajatteleminen johtaa lopulta siihen, että vauvoja tapetaan ja aviopuolisoita petetään ja sotia käydään. (Sitten on ne kolmannet sympaattiset Forrest Gumpit, jotka ovat aivan täysin tyytyväisiä eivätkä oikeastaan ole mitään mieltä, mutta niitä tyyppejä ei kommenttibokseissa näy :) )
Vetää hiljaiseksi. Siinä, että ihan OIKEASTI haluaa voida hyvin ja oppii olemaan välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä, ei ole MITääN väärää. Siitä EI synny sotia, murhia, varkauksia tai toisten ihmisten tietoista loukkaamista.
Väitän että kukaan, joka satuttaa tieten tahtoen toista ihmistä, ei ole onnellinen. Sellainen ihminen ei tiedä, mitä rakkaus on, sellainen ihminen ei tunne mielenrauhaa. Juu, sellainen ihminen ajattelee taatusti itsekkäästi, mutta terveen itsekkyyden ja sairaan itsekkyyden alkumotiivi ratkaisee lopputuloksen: oletko itsekäs, koska haluat olla paras versio itsestäsi, haluat olla hyvä, haluat olla onnellinen ja haluat tuoda hyvää tähän maailmaan? Tiedostat, että sinä pitelet avaimia siihen, kuinka kulloinkin asioihin suhtaudut? Huomatkaa käsitteiden positiivinen vire.
Sen sijaan ikävästi itsekkäiden tekojen takana on aina ja poikkeuksetta pelko, tyytymättömyys ja se, että tuntee olevansa hukassa tai uhri. Kostonhimo, vallanhimo, rahanhimo. Tyytymättömyys omaan elämään ja ajatus siitä, että ratkaisu löytyy ulkopuolelta ja joku muu on vastuussa.
Ja selvyyden vuoksi: tarkoitukseni ei ole arvostella ketään. Itseasiassa pyrin elämässäni siihen, että minun asiani on aina ja ainoastaan se, millainen minä haluan olla ja miten minä suhtaudun asioihin. Energiaa ei ole, enkä edes halua että olisi siihen, että miettisin kuinka jonkun toisen tulisi elää elämäänsä. Olen seurannut todella pitkään ja todella läheltä minulle läheisiä ihmisiä, jotka tekevät joko itselleen tai muille pahaa. Ja ainoastaan yhden asian olen oppinut (ja pikkuhiljaa myös sisäistämässä): minä en VOI elää tai päättää muiden puolesta. Voin taistella vastaan henkisesti ja fyysisesti, itkeä, raivota, puhua, rohkaista, olla toisen kanssa päivin ja öin ja rukoilla, mutta jokainen päättää loppukädessä siitä, mitä tekee ja ajattelee. Olen ihan liian pitkään vaivannut omaa mieltäni sillä, että jollakulla toisella on paha olla. Se ei yksinkertaisesti hyödytä ketään. Tämä maailma ei muutu paremmaksi sillä, että mietimme, kuinka toisten tulisi elää elämäänsä tai surkuttelemme niitä asioita jotka ovat huonosti. Maailma muuttuu paremmaksi sillä, että mietimme jokainen ihan keskenämme, kuinka haluamme itse elää. Ja sitten otamme vastuun omiin käsiimme ja ryhdymme tuumasta toimeen.
Sanoi Dalai Lama
Tähän pyrin itse: en ajattele, mitä muut ajattelevat. En tee yhtään mitään vasten tahtoani vain miellyttääkseni muita. En koskaan laita vastuuta omasta hyvinvoinnistani kenenkään muun harteille. En myöskään syytä ketään vastaavasti pahasta olostani. Ja se, että olen ymmärtänyt ja toteutan kaikkia näitä elämässäni, on tuonut ihan rajattomasti onnea, iloa, hyvinvointia, vapautta ja rakkautta elämääni. Jos joku on sitä mieltä, että JES, niin haluan halata. Jos joku on sitä mieltä, että olen naiivi, itsekäs, hyväuskoinen tai muuten vain väärässä, niin haluan halata vielä vähän lujemmin. En sarkastisesti, en tuomitsevasti, en kertoakseni että voi sinua raukkaa kun olet hukassa. Vain halata, koska jos jotain olen tajunnut niin sen, että pahaa ei poisteta pahalla. Sitä poistetaan syvältä sisältä kumpuavalla rakkaudella ja myötätunnolla, jos millään. Jopa ja ihan erityisesti niitä kohtaan, jotka haluavat sinulle pahaa.
Koko maailman kokoinen halaus. Silläkin uhalla, että joku suivaantuu. :)
11 comments:
Olipa ihana postaus. Tulipa hyvä mieli. Kiitos :)
Oliko? No kiitoksia! Itse ajattelin kun tänään heräsin, että tulikohan nyt kirjoitettua vähän turhan kiivaasti, kun kirjoittaessa fiilis oli vähän semmoinen kapinallinen jopa. Mutta hyvä jos postauksesta siitä huolimatta jäi hyvä mieli :)Ps. On tosi kivaa että kommentoit näitä juttuja, ihanaa syksyä sulle!
Tosi hyvä postaus, ja oon aivan samaa mieltä. Ohjeita tykätään mullekin huudella, vaikka teen just niitä asioita, joista tuun onnelliseks. :) Halauksia sullekin! Onnistut ainakin mun kohdalla tavoitteessasi levittää iloa ympärillesi. <3
Todellakin jäi. Kapinallisuus on siistii :)
Heheh, ihana :D Joo munkin mielestä semmoinen pilke silmäkulmassa ja hartiat rentoina-kapinallisuus on aina silloin tällöin paikallaan :)
Saija; ihana kun kommentoit muru!Sä oot hirmuisen inspiroiva siinä mitä teet, usein se että tekee jotain noin intohimoisesti ja välillä aika kovallakin tempolla herättää joko ihailua ja inspiroi, huolta jaksamisesta tai kateellisuutta. Mä huolehdin kerran että jaksatkohan sä kun oot niin älyttömän kiltti ja valmis kokoajan auttamaan muita, mutta sen yhden keskustelun jälkeen luotan siihen että tiijät mitä teet (ja osaat myös sanoa ei jos tuntuu siltä!) :) Haaaaaalaus <3
Moikka! Tosi hyvä kommentti, samaistun ihan täysin kaikkeen mitä kirjoitit. Mun kesä meni hyvin pitkälti samalla kaavalla, ja rupesinkin potemaan pientä elämän merkityksettömyyden ahdistusta tuossa loppukesästä kun kaipasin niin kovasti töitä.Mä ajattelen näin (ja uskaltaisin veikata, että ollaan aika samoilla linjoilla), että se onnellisuus lähtee itsestä. Kun tuntee itsensä, toteuttaa itseään ja huolehtii omasta hyvinvoinnistaan, seuraa aika automaattisesti se, että haluaa jakaa sitä hyvää myös muille. Ja sitten autetaan, kannustetaan, rakastetaan ja annetaan muille, ihan koska se on niin hitsin kivaa :) Mutta jos lähtöpiste on se, että oma vointi on huono ja suttuinen, niin usein sitä ihminen joko a) ei jaksa kiinnostua muiden auttamisesta tai b) tekee kaikkensa miellyttääkseen ja auttaakseen muita sellaisinakin hetkinä, kun ei jaksaisi eikä huvittaisi. Ja siinä mennään sitten yleensä vain ojasta allikkoon.Eli tiivistettynä toteaisin oman kokemuksen perusteella, että kun huolehtii omasta hyvinvoinnistaan ja kyselee itseltään säännöllisesti että mitä Mulle kuuluu, niin sitten on hirmuisen helppoa ja luontevaakin toimia muiden hyväksi :)
Mulle jäi tuosta Eeva Kolun kommenttiboksin keskustelusta sellainen fiilis, että ihmiset puhuivat lopulta aika eri aiheista. On se ehkä ihan ymmärrettävää, että jos otetaan niinkin iso aihe kuin vapaus ja niinkin tiivis käsittelytapa kuin blogipostaus, niin helposti menee lukijoilla puurot ja vellit sekaisin :) Itsekin ymmärsin tästä sinun postauksestasi vähän paremmin, mikä oli jutun alkuperäinen pointti.Ihan samaa mieltä periaatteessa siis olen, mutta tämä kritiikki-osuus jäi edelleen mietityttämään. Jotenkin vaiheessa tämä ajatus on, mutta jos nyt yritän jotenkin pukea sanoiksi: Itselleni se suorasti tai epäsuorasti saatu kritiikki on mahdollistanut sen, että voin nykyään luottaa siihen, että omaa hyvää oloa tukevat valinnat ovat hyväksi myös muulle maailmalle.Siis paha olohan niistä aiemmista, huonommista valinnoista tuli, mutta ihminen on loppujen lopuksi ällistyttävän hyvä selittelemään asioita itselleen. Kaikilla kun ei vaan ole samanlaisia valmiuksia seurata niitä parempaan suuntaan vetäviä mielitekoja, tai erotella huonoa ja hyvää toisistaan, eikä se kyky olisi mulla koskaan kehittynytkään, jos en olisi saanut rakentavaa palautetta. Ilman toisilta ihmisiltä saatua kritiikkia, arvostelua ja kyllä, aina välillä tekojeni suoranaista tuomitsemista, olisin... no, näin karusti ilmaistuna, psykoottinen narkkari.Tietysti tämä on ihan eri asia kuin arvostella toisen hameenhelman pituutta, mutta ehkä pointtini onkin siis se, ettei toisten elämään puuttumisen ja onnettomuuden välille kannata ihan näin suorasti vetää yhtäsuuruusmerkkejä?No, tulipas nyt vähän tajunnanvirtaa, toivottavasti tästä kuitenkin saa jotain irti. Myötätunnosta olen ihan samaa mieltä, se pelastaa ihmishenkiä. Kiitos hyvästä ja ajatuksia herättävästä kirjoituksesta!
Kiitos Katja Hannele kommentistasi, on tosi avartavaa lukea eri ihmisten näkökulmia ja pointteja tällaisiin elämän ja onnellisuuden peruskysymyksiin liittyen :) Nyt tulee aika pitkä vastaus, kommenttisi herätti minussa paljon ajatuksia (ihan semmoisessa positiivisessa mielessä :))Mä olen sun kanssa samaa mieltä siitä, että mustavalkoisuus ei ole yhtä kuin tasapaino ja keskitie. Toivottavasti tekstistä ei välittynyt sellainen fiilis, että mä viis veisaan muiden onnettomuudesta tai toilailuista; asia ei ole ollenkaan näin.Pointti oli enemmänkin siinä, että 1. Pidä huoli itsestäsi 2. Huolehdi sitten muista 3. Älä huolehdi niin kovasti ettet jaksa enää huolehtia itsestäsi. Saatko kiinni? :) Olen itse sitä tyyppiä, joka enemmän kuin usein masentuu ja ahdistuu, kun vaikka kaikkeni teen ja päälläni seison, tsemppaan, olen empaattinen, leivon kakun ja tarjoan ihan mitä ikinä apua tahansa, enkä siltikään onnistu piristämään toista. Olen myös sitä tyyppiä, joka autolla ajaessaan pysähtyy liikennevalojen ollessa punaisina, jonka perään ajetaan niin että oma auto menee aivan ruttuun ja niskat sijoiltaan ja joka silti ensimmäiseksi hyppää ulos autosta ja huolehtii, että perään ajanut on kunnossa. Vaikka perään ajaneella ei olisi ajokorttia, peräänajanut on laittomasti maassa ja alaikäinen. Näin sisäänrakennettu ominaisuus muista huolehtiminen minussa on. Ja tällaisista taustoista käsin kirjoittelen näitä juttujani. :)Sitten puhuit kritiikistä ja sen hyödyllisyydestä. Tähän haluaisin ihan ensimmäiseksi sanoa, että olen sitä mieltä että on suuri ero kritiikillä ja palautteella. Itse peukutan palautteen puolesta. Toiset meistä ihmisistä on semmoisia joille ei tulisi mieleenkään sanoa kellekään, että olet huono/tyhmä/saamaton/riittämätön ja tsemppaa nyt vähän. Sen sijaan lähestymistapa on aina ja poikkeuksetta sellainen jos toinen toilailee, että onko kaikki kunnossa/tiedätkö minun mielestäni tuo ei ollut kivasti tehty/olet ollut vähän huolimaton viime aikoina/oletko ajatellut, että tuo ei välttämättä ole sinulle hyväksi/voisinko auttaa tai esittää ratkaisun sinulle? Ja näin pois päin. Mun mielestä siis palaute, jonka alkumotiivina on huoli toisesta ja jonka tarkoitus on auttaa, saa usein hirmuisen paljon parempaa aikaiseksi kuin kritiikki jonka pääasiallisena tarkoituksena on ilmaista toiselle, että toinen on tavalla tai toisella huono.Mutta minulla on sellainen kutina, että olemme ihan samoilla linjoilla kaikkien näiden asioiden suhteen. Tulemme ehkä vain vähän eri taustoista ja tulkitsemme käsitteitä meidän elämänkokemuksemme muokkaamalla tavalla, jolloin syntyy helposti väärinkäsityksiä :) Sanoistasi päätellen tulkitset tätä tekstiä siitä näkökulmasta, että olet kiitollinen siitä että muut välittivät ja kertoivat sanoilla, että huolehdi hyvä ihminen itsestäsi (perkele). Ymmärrän täysin. Minä kirjoitan tätä siitä näkökulmasta, että olen koko elämäni taipunut kaksinkerroin yrittäessäni huolehtia muista ihmisistä ja vihdoin tajunnut, että kyllä tämän minun elämäni päähenkilö olen minä enkä muut, ja että eniten olen hyödyksi maailmalle kun huolehdin ensisijaisesti siitä että minulla on mistä antaa. :)Kiitos jälleen kommentistasi, näääääin paljon lempeyttä ja halauksen haluan lähettää sinulle! :)
Kyllä me tosiaan ihan samaa mieltä asioista ollaan! Kirjoituksestasi ei siis tosiaankaan tullut sellainen fiilis, ettet välitä muista ihmisistä, aivan päin vastoin. Siis ihan asiaa kaikki tästä aiheesta minun mielestäni puhuvat, ja hyvä että puhutaankin. Aika yleiseltähän tuo tuntuu, että uhraudutaan toisen puolesta, hyvää tietysti tarkoittaen, mutta päädytään vain palamaan loppuun. Ei kyseinen käytös ole mulle itsellenikään vierasta, ja käytännön terve itsekkyys on vielä osittain työn alla.Myös palautteen sävystä olen samaa mieltä. Itse olen ollut sekä antajana että saajana palautteessa, jossa syy on ihan oikea, mutta motiivi ei. Vaikka siinä sitten periaatteessa asettelisikin sanansa nätisti, niin kyllähän se tulee selväksi, kumman hyväksi tässä oikein keskustelua käydään... Reagoipa siinä sitten jotenkin rakentavasti, etenkin jos kyse on vähänkään kipeämmästä aiheesta. Isoja asioita, eikä se tosiaan välttämättä auta asiasta keskustelua, jos on lähtökohtaisesti eri näkemys siitä, mitä tarkoittaa vapaus tai vaikkapa se kritiikki. :DKoko keskustelusta on siis tosiaan jäänyt mulle sellainen kuva, että koko porukka on varmaan aika samaa mieltä asioista, mutta blogikirjoitusten tyyli tuppaa olemaan aika tiivis, ja niitä sävyjä ja merkityksiä hukkuu helposti. oli sekä itse postauksessa että kommenteissa tosi osuvasti tiivistetty itselleni mieleen nousseita asioita, ja luulisin kyllä, että kaikki ollaan näistäkin asioista samaa mieltä! Itse tietysti tulkitsin nämä kuvaamasi barrikadeille nousseet huolestuneiksi samoista asioista kuin minä, mutta enpä kyllä yrittänytkään riisua omia näkökulmalasejani...Joka tapauksessa, mun mielestä on hirveän hienoa, että asiasta on noussut keskustelua! Sillähän niitä eri näkökulmia nousee sitten esiin.Kiitos itsellesi huolella laaditusta vastauksesta, arvostan suuresti. Oikein lämmin ja lempeä rutistus myös sinne suunnalle!
Onpas kiva kun tulit jatkamaan keskustelua!Tosi mielenkiintoista, että mainitsit tuon hyvinvointiblogien ristiriitaisuuden usein sen kanssa, millainen fiilis niistä tosiasiassa välittyy. Monesti vaikuttaa ulkoisesti siltä, että "miten voida hyvin" -listasta voisi ruksia jokaisen kohdan, mutta silti sieltä huokuu se tyhjyys läpi. Been there, done that, tosi tylsää ja kuluttavaa ja merkityksetöntä.En itse lue lehtiä lainkaan, mutta esimerkiksi median perusteella sitä voisi pieni ja kyseenalaistamaton ihminen ajatella, että jooga+vihersmoothie+positiivinen ajattelu = onnellisuus. Jos hypätään positiiviseen ajatteluun ennenkuin on tehty vähän perustavanlaatuisempaa työtä omien ajatusmalliensa kanssa, niin voi olla että mennään ihan pää edellä puuhun. Hirmuisen monesti me ihmiset sorrumme siihen ajatukseen, että onni tulee jostakin ulkopuolelta. Ulkomaanmatka, uusi koti, ehkä koira, elämän rakkaus, harrastus. Oman kantapään kautta opittuna se ei vaan mene niin. Onnellisuus, niin kliseiseltä kuin se ehkä kuulostaakin, taitaa tosiaan olla ihan meidän jokaisen sisällä. Se, että MITEN se sieltä sisältä löytyy, onkin sitten kinkkisempi juttu eikä pelkkä positiivinen ajattelu välttämättä ole ratkaisu :)Mitä tulee vielä tohon toisten auttamiseen, niin allekirjoitan. Tosin lisäisin semmoista, vähän jatkaakseni tuota onnellisuusnäkökulmaa; mun mielestä ihmisen on oman itsensä parhaaksi hyvä ymmärtää, että voi olla että vaikka teet parhaasi toisten vuoksi ja auttaaksesi, niin on sellainen mahdollisuus etteivät he siltikään arvosta/ymmärrä/saa siitä mitään. Itse olen suurimman osan elämästäni toiminut selkeästi sellaisen mallin mukaan, että autan, koska varmasti se tekee tuon toisen iloiseksi; paitsi että ikävän usein ei tee. Ja sitten sitä tulee itselle paha mieli ja pettymys ja ajatus siitä, että enkö tehnytkään tarpeeksi/ollut tarpeeksi/ole tarpeeksi. En siis sano, etteikö pitäisi auttaa, missään nimessä! Ennemmin että jos auttaa niin tekee itselleen sitten omat alkumotiivinsa selviksi ja ymmärtää, etten minä ole epäonnistunut, vaikkei tästä olisi mitään apua. Eli ihan sataprosenttisen vilpitön auttaminen ilman että odottaa mitään takaisin (edes sitä, että avusta olisi mitään hyötyä), on auttamista parhaimmillaan. Käykö järkeen? :)Tosi mielenkiintoista keskustelua, arvostan tosi paljon sitä että tuot näkökulmaasi esille täällä! Itsekin myönnän pyrkiväni tiivistämään blogikirjoituksiani mahdollisimman tiiviiseen pakettiin, ja väkisin sitä ilmaisee itseään tosi paljon suppeammin kuin vaikkapa kasvotusten. Niinpä keskustelun jatkaminen täällä kommenttiboksissa on tosi toivottua :)Ihana kuulla, että nautit työstäsi! Se, että tuntee tekevänsä jotakin merkittävää ja tietää, ettei oikeastaan tekisi mielummin mitään muuta, on tosi iso lahja ja etuoikeus. Isosti rakkautta ja kärsivällisyyttä sun tulevan syksyn töihin (itse olin siinä vaiheessa ainakin niin hirveä monsteri, että siinä olisi tarvittu irlannin kokoinen kauhallinen kärsivällisyyttä.. :D)
Post a Comment